Kauniita naisia ja komeita miehiä pornoteollisuudesta kertovassa filmissä. Kaikista tirkistelynhaluisimmat taitavat tarkastaa Boogie Nightsin pelkästään pehmopornoa etsiäkseen. Moiseen käyttöön en Paul Thomas Andersonin erikoista draamaa suosittelisi, sillä tämä elokuva on ennen kaikkea hyppy ihmismielen sisään ja matka unelmista maksettavien korkojen keskelle.
Hyvästä ajatuksesta ja draamanpoikasesta huolimatta P.T. Andersonin Boogie Nights poukkoilee pahemman kerran eikä lähes kolmetuntiselle elokuvalle moista epätasapainoa soisi. Boogie Nights on kuin lentokone, joka yrittää viedä katsojan elämysmatkalle. Kiitorata vain on niin pomppuinen ja sää niin tuulinen, ettei ilmaanlähtö tahdo onnistua millään. Ja kun lopulta siivet saavat ilmaa alleen, Boogie Nights lässähtää alas ja taitaapa se hörpätä annoksen kylmää vettä ja kaataa pari korkeampaa kuustakin epätasaisella matkallaan. Perille päästään, mutta lentokoneen kapteenia (eli tässä käsikirjoittaja/ohjaaja Andersonia) voi moittia epätasaisesta matkasta.
Tarinasta voitaneen sanoa sen verran, että se BN kertoo nuoresta pojasta, jolla on ominaisuus (”Everyone has one special thing”), joka sopii pornokentille loistavasti. Laiskan koulupojan unelmat täyttyvät, kun hän saa roolin pornoguru Jack Hornerin leffasta. Sitten asiat luistavatkin kuin rasvattu, ja Dirk Diggler-nimeä käyttävän staran tietä kohti menestystä ei näytä pysäyttävän mikään. Lopulta huumeet ja lähes korviin asti noussut kusi muuttavat suunnan alamäkeen. Pornotähden säälittävät kasarihumppakokeilut ovat muuten leffan parasta antia, se nauratti oikeasti, ja muutenkin parhaimmat hetket koetaan loppupuoliskolla.
Mark Wahlberg ei aiheuta mitään kummoisampia tunteita, vaan hoitaa aika vähäeleisesti hommansa. Julianne Mooren hahmo Amber Waves jää vielä selvemmin sivuun, ja Heather Grahamin Rollergirl-osassaan lähinnä vain miellyttää mieskatsojien silmää, sen kummempaa syvyyttä nuoren pornoteinin osasta ei irtoa. Burt Reynolds pornokuninkaana sen sijaan tekee mitä mainioimman ja karismaattisimman roolityön, ja William H. Macylla on tragikoomisin osa miehenä, jonka vaimo kuksii jokaista vastaantulijaa – ja tietenkin julkisella paikalla.
Unelmien sielunmessun jäätävän kylmään ja koskettavaan näkökulmaan huumeista Boogie Night ei pääse, joskaan ei Andersen sitä tavoittelekaan: kosketus kameraan ja filmiin on paljon leppoisampaa ja erikoisella huumorilla varustettua. Silti paikoin viiden tähden arvoisetkin keskustelunpätkät ja näpsäkät oivallukset vaipuvat unholaan, kiitos ylipitkän keston ja suvantokohtien. Hieno yritys jää peruskamaksi ja rainan katsottua voin vain todeta, että Boogie Nights on epätasapainoinen elokuva 1970-luvusta, huumeista ja pornontäytteisistä unelmista. Ilman sen suurempaa syvyyttä.
