Disneyn klassikkolistan uusin teos Räyhä-Ralf on todellakin listan paras elokuva sitten vuoden 1999. Se on ensimmäinen elokuva klassikkolistalta, jonka voisi kuvitella Pixarin tekemäksi. Ihan Pixarin tasolle ei sentään ylletä, mutta osa elokuvan tarjoamista antimista, juonesta, hahmoista ja tunteista ovat kovin elämänmakuisia ja aitoja. Elokuva noudattaa jollain tavalla nykypäivän animaatioiden kangistunutta kaavaa, mutta onnistuu silti yllättämään iloisesti useaan otteeseen. Itselläni oli omat epäilykseni elokuvaa kohtaan. Mietin, että mitä näinkin pelimaailmaan sijoittuva elokuva tarjoaisi meille, jotka emme videopelejä pahemmin ole koskaan pelanneet. Yllätys oli tässäkin kohtaa positiivinen.
Sitten tarinasta: Ralf on oman pelinsä pahis, ollut jo viimeiset 30 vuotta. Eikä hän koskaan saa minkäänlaista tunnustusta tai kiitosta, vaan kaikki kiitokset, mitalit ja kakut menevät pelin sankarille Felixille. Ralf hakee siis hyväksyntää omassa pelissään ja kun ei sitä saa hän päättää vaihtaa peliä. Sattuman kautta Ralf päättyy Sankariduuni-nimiseen räiskintäpeliin, jossa hän tapaa kersantti Calhounin, traagisella menneisyydellä varustetun nuoren, kovaksi keitetyn naisen. Ralf löytää vihdoin porttinsa parempaa elämään, mutta tempautuu pelin pahisten ansiosta uuteen peliin, Sokerihuumaan. Siellä hän tapaa Nelli Karamellin ja pelin hallitsijan Karkkikunkun. Nellin ja Ralfin kohtalot kietoutuvat yhteen alusta alken ja he saavat sitten lopulta uuden yhteisen päämäärän. Lopulta selviää että kuka tuhoutuu, kuka löytää ystävän, kuka rakastuu ja kehen, ketkä jatkavat matkaansa yhdessä ja ketkä taas elävät elämänsä onnellisina loppuun asti jossain muualla kun toistensa luona. Lopusta tuli jostain syystä mieleeni Dreamworksin Antzin lopetus, jonka viimeiset repliikit kuuluvat kutakuinkin näin: ”Hän on auttanut minua löytämään paikkani yhdyskunnassa. Vaikka samahan se on kuin ennenkin, mutta tällä kertaa valitsin sen itse”
Elokuvan parasta antia ovat animaatiojälki ja elokuvan laaja tunneskaala. Animaatiossa on kuvattu erityisen hienosti erilaiset pinnat ja hahmosuunnittelukin on oikein onnistunutta. Toimintaa, draamaa ja huumoria löytyy yllättävän sopivassa suhteessa. Ja useimmat sivuhahmoista ovat ihan mukavia lisiä hahmokastiin. Myös suomalainen dubbaus toimii lähes ongelmitta. Tiivistettettynä siis: oikein hyvä elokuva myös vähän vakavampaa tasoa hakeville katsojille. Seikkailu pelimaailman syövereihin lukuisia viittauksia tunnetuihin peleihin unohtamatta. Kaiken puolin viihdyttävä kokemus, jonka seurassa viihtyy loistavasti puolitoista tuntia.
