Ed Wood on mielestäni aliarvostettu elokuvaohjaaja. Kun ottaa huomioon, kuinka paljon hänen elokuviaan pilkataan ja miten hänen leffojaan pidetään maailman huonoimpina, ei voi kuin olla myötätuntoinen miestä kohtaan. Ääripieneen budjettiin nähden hänen leffansa eivät ole läheskään niin huonoja kuin sanotaan. Se ei tosin tarkoita sitä että ne olisivat hyviä. Miehen alkupään tuotantoon lukeutuva Jail Bait on hyvin edwoodilainen kokemus, ja elokuvana kohtuullisen aliarvostettu (sikäli kuin sitä ylipäätään muistetaan). Se ei tosin tarkoita että se olisi hyvä elokuva.
Vic Brady (Farrell) on pikkurikollinen, joka huijaa kaverikseen kulmakunnan kingiksi mielivän Donin (Malone). Seuraa ryöstöyritys, joka kuitenkin menee hieman pieleen. Paikalle törmää silminnäkijä, ja seuraavassa hämmennyksessä Don ampuu vanhan yövartijan puolivahingossa. Kun poliisi pääsee kaksikon jäljille vaihtoehdot ovat vähissä…
Toteutus on Woodille ominaisella tavalla hanurista, mutta Jail Bait on silti ohjaajansa onnistuneinta antia. Uskaltaisinpa jopa väittää että kyseessä on elokuvallisesti Woodin paras raina: näyttelijät onnistuvat rooleissaan huomattavasti paremmin kuin esimerkiksi ”Plan 9 From Outer Spacessa” ja Woodin käsikirjoitus on astetta omaperäisempi ja järjellisempi kuin yleensä. Lääkityksenalaiseksi määräämisen uhallakin tunnustan että elokuva onnistui eräässä kohtauksessa alkupuolella jopa olemaan hitusen jännittävä. (Hitusen siis.) Loppuratkaisu on melko ennalta-arvattava ja epäuskottava, mutta ainakin ideatasolla ihan jännä.
Woodin tavaramerkkiä campia on mukana huomattavasti enemmän kuin oikeita elokuvallisia ansioita. Kohtuullisen yllättävä veto tehdä vaikea plastiikkakirurginen leikkaus kotisohvalla, ja murhaajathan tunnetusti säilyttävät ruumiita keittiönsä komerossa seinää vasten seisaaltaan. Näyttelijöiden taso vaihtelee huimasti, jotkin näyttelijät onnistuivat naurattamaan vain avaamalla suutaan kun taas osa oli yllättävän hyviä. Myös Woodin leikkaukset ovat uskomattomia: ilmeisesti kaikki kohtaukset eivät ole menneet kerralla purkkiin joten ne on jouduttu ottamaan uusiksi. Muttei luonnollisestikaan alusta, vaan siitä kohtaa missä näyttelijät kämmäsivät – niinpä Jail Baitissa onkin aika usein leikkaus keskellä kohtausta, täysin sellaisessa paikassa mihin se ei sovi. Ja ääniraitahan on aivan suunnattoman hyvä, kyllähän sitä yhdellä western/kantribiisillä pärjää hyvin koko rikosdraaman ajan. Campia ei kuinkaan ole kauheasti mukana, ei ainakaan riittävästi jotta se tekisi Jail Baitin nautittavaksi elokuvaksi. Varsinkin rainan puoliväli on suhteellisen tylsä.
Viimeiseksi pelastajaksi jäävätkin siis Jail Baitin edwoodilaiset ansiot. Woodin elokuvat ovat omalla tavallaan viehättäviä, ja vaikkei niitä pääsekään sanomaan hyviksi elokuviksi, niiden katsomisesta voi silti kokea tietynlaista mielihyvää. Suuri osa tätä mielihyvää on elokuvien… jäljittelemätön tunnelma josta välittyy selvästi Woodin suunnaton rakkaus elokuvia kohtaan sekä hänen kyvyttömyytensä tehdä itse sellainen. Tällaisena edwoodilaisena taidepalana Jail Bait on täydellinen nautinto, elokuva josta oikeasti on mahdollista pitää ja nauttia. Nautinnon lähdettä on mahdoton ymmärtää itsekään, saati selittää muille, ja siksi vaatiikin suunnattomasti kanttia julkisesti tunnustaa tämä nautinto. Pisteytyksessä tätä nautintoa on valitettavasti mahdotonta arvottaa 1-5 -asteikolla.
