Muusiikkikeskustelupalstoja seuratessani ja muutenkin kyseistä alaa seuratessani olen monesti kuullut puhuttavan Spinal Tapista ja silloin tällöin Crossroadsista, jota on kuulemma mahdoton löytää. Jokatapauksessa, kumpaakin pidetään kyseisissä piireissä hyvinkin legendaarisina pätkinä, enkä epäröinyt kaapata Crossroadsia mukaani kun se sattumalta käveli vastaan kirjastossa. Blues on siis homman nimi, eikä elokuva todellakaan ole Spinal Tapin kaltainen komedia, vaan pikemminkin draamaa jonkinasteisella fantasialla kuorrutettuna.
Eugene ”Lightning” Martone (Macchio) on kitaran ihmelapsi, tuleva philharmoonikko ja klassisen kitaran legenda. Pojan itsensä intressit eivät vain ole enää taiteellisessa ja teknisessä klassisessa kitaroinnissa, vaan tunnelmallisessa ja mystisessä bluessissa, jonka juuret tulevat Yhdysvaltojen etelä-osista, tummaihoisten ihmisten kulttuurista. Poika etsii edesmenneen Robert Johnsonin kadonnutta biisiä ja ainoa joka osaa kappalleen on vanha blueslegenda, Willie Brown (Seneca). Eugene törmää vanhentuneeseen ja hieman sekopäiseenkin bluesmieheen saadessaan töitä sairaalassa. Jään murtumisen jälkeen nämä kaksi eri sukupolven edustajaa tekevät sopimuksen: Willie hoidetaan pois sairaalasta ja Eugene saa biisinsä ja opastuksen bluesin juurille Mississippiin. Matkaan on luvassa mutkia, sillä Willie on menneisyydessään tehnyt erään toisenkin sopimuksen, sopimuksen jossa hän antoi sielunsa vaihdossa.
Crossroadsin pahin ongelma on näyttelijätyö, mutta toisaalta yksi suoritus pitää elokuvan kasassa. Macchio ja pientä karkuri-tytön roolia eivät vakuuta, vaan onnistuvat lähinnä ärsyttämään katsojaa. Nämä lapsetko muka 17 vuotiaita? Siltä eivät kyllä näytä, kuullosta tai vaikuta, vaikka sängyssäkin pelehtivät. Se koossapitävä rooli kuuluukin sitten jo edesmenneelle Joe Senecalle, joka tulkitsee vanhaa bluesmiestä uskomattoman karismaattisesti. Hän on samaan aikaan sekä lämmin, että kylmä, myös sekopäinen ja viisas. Muut roolisuoritukset ovat sitä peruskamaa, ei valittamista.
Elokuvan kerronta tökkii hieman. Tarina pomppii ongelmasta ja ratkaisusta toiseen, eikä juuri jää rakentelemaan jännitystä tai tunnelmaa. En tiedä onko elokuvaa leikelty paljolti studiolla, mutta siltä se ikävä kyllä vaikuttaa.
Elokuvan suolaksi jääkin itse musiikki, blues. Blues/rock muusikko Ry Cooderin säveltämä, raikas blues kuullostaa komealta ja todellakin siltä ”aidolta” bluesilta. Huuliharput vinkuvat ja kitarat sylkevät kauniita surusäveliä ilmoille. Muusiikkiin liittyy myös elokuvan ehkä tunnetuin kohtaus, kitara-taistelu Macchinon ja kitaralegenda Steve Vain välillä, jossa käydään läpi kaikki musiikkityylit bluesista Yngwie Malmsteen -tyyliseen tekniseen euforiaan.
Crossroads on ehkä himen yliarvostettu pätkä, mutta mukavaa katsottavaa silti. Elokuvalliset ansiot jäävät laihoiksi, mutta itse blues pelastaa paljon. Kulttimaineensa Crossroads on kylläkin ansainnut.
nimimerkki: The_Ripper
