”Rakkautta on se, kun syöttää toista ja vaihtaa vaipat.” Jotenkin näin todetaan Christian Petzoldin elokuvassa Barbara. Tämä toteamus muuttuu todeksi Michael Haneken elokuvassa Rakkaus, joka käsittelee vakavaa aihettaan mahdollisimman uskottavalla, epäsentimentaalisella ja vaikuttavalla tavallaan. Toisin kuin liian suureellinen nimensä antaa ymmärtää, elokuva on kertomus enemmänkin kuolemasta kuin rakkaudesta. Koskettava se yhtä kaikki silti on.
Anne (Emmanuelle Riva) ja Georges (Jean-Louis Trintignant) ovat elämänsä ehtoota kohti hiljalleen kulkeva pari, joka viettää rauhallista elämää Pariisin keskustassa sijaitsevassa kerrostaloasunnossa, jonne koko elokuva käytännössä sijoittuu. Kun Anne halvaantuu, molempien elämä muuttuu täysin. Anne ymmärtää olevansa miehelleen vain taakka, kun taas Georges haluaa pitää vaimonsa hengissä hinnalla millä hyvänsä.
Hanekelle ominainen pessimismi on läsnä myös Rakkaudessa, tosin verhoiltumpana kuin tämän edellisissä töissä. Vaikka katsojan onkin kenties helpompi suhtautua Annen kuolemaan kuin Georgesin hahmon, Haneken piinaavan pitkät staattiset otokset huokuvat katkeransuloista kaipuuta ja epävarmuutta. Sekä Trintignant’n että Rivan näyttelijäntyö on loistavan haurasta ja särkyvän oloista, mikä tekee elokuvasta entistäkin vaikuttavamman.
Haneke saa pienestä miljööstä kaiken irti. Tunnelmaa luodaan niin pienillä eleillä, että monesti on vaikea huomata kameran edes liikkuneen. Elokuvan loppupuolella arkipäivän realismi muuttuu hitaasti kauniiksi symboliikaksi, joka saa elokuvan teemat, rakkauden ja kuoleman, näyttäytymään uudessa valossa.
Rakkaus ei todennäköisesti auta meitä hyväksymään kuolemaamme, mutta se voi aidon taideteoksen tavoin tarjota oivalluksen, joka saa meidät ymmärtämään maailmaa hiukan paremmin. Se on tunne, jota ei kovin usein koe.
