Toukokuun 22. päivä. New York. Robin (Michael Stahl-David) läksijäisjuhlat. Hud (T.J. Miller) dokumentoi juhlia DV-kameralle. Aika tylsää jankkausta ihmissuhteista ja sellaista. mutta äänekäs jysäys on äkkimuutos hyvään tunnelmaan ja uutislähetys sanoo että tankkilaiva on kaatunut. Tämä on pelkkä aloitus, kadulle pesäpallon tavoin lentävä pää Vapaudenpatsaasta kertoo että jotain isoa on liikkellä ja kuuluva möyryvä mylvintä kertoo saman. Tiedotusvälineet kertovat varsin nopeasti että jokin valtava olio on saapunut Manhattanille. Shokissa Rob lähtee pelastamaan tyttöystäväänsä Bethiä (Odette Annable) ja Hudin lisäksi Lily (Jessica Lucas) ja Marlena (Lizzy Caplan) tulevat mukana. Tuttu miljöö muuttuu painajaismaiseksi esteradaksi ja kammottava hirviö lisäksi jättää oman vaikutuksensa. Se että elokuva kertoo olevansa Central Parkista löytynyt videoasiakirja antaa kolkon ennusteen.
Jokaisessa jättihirviön mellastuksessa on valtava joukko kirkuvia siviilejä jotka tallautuvat jalkoihin, rusentuvat romahtavien talojen alle tai ovat niissä kun jättihirviö rupeaa raivoissaan sylipainiin pilvenpiirtäjien kanssa ja paiskoo ne maahan. Samaan aikaan katsoja ahmii popcornia. [I]Cloverfield[/I] näyttää kuinka karmaiseva kokemus on olla riehuvan Godzillan pikkuserkun lähipiirissä. Se on vaihtaa paradigmat kokonaan ja se murtaa ihmisen ennen kuin he kuolevat epämiellyttävällä tavalla. Kuvakulma vanhassa genressä käännetään etäännyttävästä lintuperspektiivistä silmille pasauttavaan sammakkosellaiseen. Kerronta jättää sen suuresti kaivattavan jännityksen pois, mutta paniikin ja kauhun kuvaamiseen se soveltuu mainiosti.
Drew Goddard on käsikirjoittaja ja Matt Reeves ohjaa käänteistä jättihirviön mellastusta ja ansaitsee pisteet omalaatuisesta toteutustavasta. Mikään ei selitä hirviön alkuperää, henkilöhahmot eivät ehdi muodostua suuriksi mysteereiksi ja toiminta on äärimmäisen hektistä ja kaoottista. Heikkojen hetkien vastapainona mukana on muutamia erinomaisen hienoja hetkiä ja näyttelijöiksi on myös valittu sopivan tuntemattomia nimiä. Tämä kaarti toimii hyvin lyhyen kerronta-ajan puitteissa, mutta mitään karismajyrää ei pidä odottaa.
Tunteeni apilakenttää kohtaan ovat ristiriitaiset. Mukana on hienoja kohtauksia ja kerronta säilyttää tyylinsä koko ajan ja tekninen toteutuskaan ei nikottele, mutta uutuudenviehätys katoaa varsin nopeasti ja kaiken lisäksi jotain taustaa olisi ollut kuva saada tietoon esim. kehyskertomuksen muodossa. Hirviön käsittely on onneksi hyvää ja kun Godzillan epämuotoinen pikkuserkku tuijottaa sinua niin ainoa vaihtoehto on tuijottaa sitä kauhun lamauttamana ja kuolla kivuliaalla, mutta nopealla tavalla. Tämä on sellainen elokuva mille on erittäin vaikea antaa arvosanaa, sillä se on rohkea yhdistelmä ikivanhaa tehostespektaakkelia ja pseudodokumentaarista taltiointia, mutta se on ohut, hyppivä ja sekava säntäily joka loppuu töksähtäen.
