Vampyyrit ovat hyvin vanha aihe elokuvissa. Eittämättä tunnetuin tarina kertoo Draculasta, mutta nykypäivänä markkinoille on alkanut ilmestyä useita erilaisia tarinoita näistä verenimijöistä. The Addiction on Abel Ferraran ohjaama kauhudraama, joka tarttuu aiheeseensa häpeilemättömästi. Se vain ei riitä, sillä elokuva on auttamattoman tökerösti toteutettu. Eikä siitä jää mieleen oikeastaan mitään hyvää. Tekotaidetta on monenlaista, mutta tämä elokuva edustaa sitä ehdottomasti puhtaimmillaan.
Heti alusta saa huomata, että tarinan kerronta ontuu pahasti. Kathleen Conklin (Taylor) on nuori opiskelijanaikkonen, joka öisellä kadulla törmää tyylikkääseen mutta vaaralliseen naiseen. Nainen puree häntä kaulaan, jonka seurauksena Kathleen tulee riippuvaiseksi ihmisverestä. Hän alkaa saastuttaa muita ihmisiä tällä taudillaan, koska ei pysty hallitsemaan himojaan. Myöhemmin hän tutustuu toiseen ”vampyyriin” Peinaan (Walken), joka yrittää opastaa häntä hallitsemaan riippuvuuttaan. Walken onkin oikeastaan ainoa hyvä asia koko elokuvassa. Harmillisesti tähän juonen käänteeseen ei käytetä tarpeeksi aikaa. Samalla Walkenin tulkinta jää hyvin vähälle. Yksi mies ei voi pelastaa koko elokuvaa, jos kaikki muu on täyttä kuraa, mutta pidempään häntä olisi silti mieluusti elokuvassa katsonut.
Tuntuukin kuin Ferrara olisi yrittänyt piilottaa elokuvaan isomman sanoman. Oikeastaan se on aika selvää. Pohjimmiltaan elokuvassa ei ole kysymys vampyyreita tai mistään yliluonnollisesta. Vampyyrien käytös elokuvassa on hyvin rinnastettavissa erilaisiin muihin riippuvuuksiin. Etenkin huumeriippuvuudet ovat vahvasti läsnä. Ferrara kuvasi onnistuneesti huumeiden käyttöä ja sen seurauksia Bad Lieutenantissa pari vuota aiemmin. Silloin korruptio sekä huumeet oli kuvattu selkeästi, mutta taitavasti. The Addictionissa kaikki on paljon epäselvempää, joka muuttaakin elokuvan enemmän tekotaiteelliseksi kuin aidoksi kokemukseksi. Juuri tästä syystä koko vampyyriteema tuntuu liiallisen päälle liimatulta.
Elokuva ei pureudu tarpeeksi hyvin mihinkään aiheistaan. Vampyyrien kehitys jää pahasti puolitiehensä. Samalla rinnastukset huumeriippuvuuksiin tuntuvat väkinäiseltä ratkaisulta. Onkin sääli, miten hyvän potentiaalin elokuva heittää roskakoriin ja kaivaa sieltä samalla tilalle jotain aivan uskomatonta paskaa. Ainoastaan aiemmin mainitsemani Walken piristää elokuvaa, mutta kuten totesin, sekään ei riitä, kun koko muu elokuva on tuuliajolla. Muut näyttelijät ovat jokseenkin kujalla, joka johtuu koko elokuvan täydestä sekavuudesta. Selkeämmällä tarinankuljetuksella ja ohjauksella näyttelijätkin olisivat voineet olla parempia.
Tekotaiteellisuuden piikkiin voi laskea myös elokuvan ulkoasun. Mustavalkoinen kuosi ei vain toimi. Parhaimmillaan mustavalkoelokuva voi olla todella hieno visuaalinen elämys, jossa osataan korostaa oikeita asioita. Ferrara käyttää värittömyyttä lähinnä turhanpäiväisten varjojen luontiin. Varjot peittävät usein osan ihmisten kasvoista, joka ei toimi ollenkaan tässä elokuvassa. Leffasta on todella vaikea keksiä mitään hyvää sanottavaa, kun kuvaus on umpikökköä, näyttelijät ovat aivan unessa ja tarinakin on olematon. Tyhjästä on paha nyhjäistä. The Addiction ei tarjoa mitään. Se ei tavallaan ole pettymys, koska en odottanut siltä mitään. Silti siitä jää paska fiilis. Olisihan tämä voinut kuitenkin olla parempi.
