Rakastuneen uusnatsin sisäinen kamppailu on onnettoman lyhyt ja lopputulos kaikille selvä, mutta siitäpä seuraakin taistelu ulkopuolisia tekijöitä vastaan. Ja siitä kertoo elokuva Leijonasydän.
Leffa siis etenee alkupuoleltaan aivan liian nopeasti pomppien ja töksähdellen, mutta vauhti tasaantuu sopivaksi elokuvan edetessä. Viimeistään silloin kun naishahmo on tehtävänsä tehnyt ja poistuu taustajoukkoihin. Rooleista Franzenin, Pääkkösen ja Lavikaisen hahmot ovat varsin onnistuneita ja hyvin näyteltyjäkin. Myös Ramun hahmo toimii kohtalaisen hyvin, mutta valitettavasti muut Sarista lähtien ovat melko huonosti kirjoitettuja ja heikentevät elokuvan tasoa.
Vakavan aiheen ja draaman pehmentämisessä huumorilla on onnistuttu kohtalaisen hyvin ja se tekee elokuvasta viihdettä. Mutta olisiko päähahmon sisäiseen taistoon sittenkin kannattanut panostaa enemmän, jotta aihe itsessään olisi päässyt esiin? Nyt paketissa on natsismia sivuava viihdyttävä elokuva, joka ei kuitenkaan raapaise sieltä mistä sen ehkä oli tarkoitus.
