En tiedä mikä elämää suurempi voima minua on viimeisen syksyn ajan ohjastanut, mutta olen jostain syystä pitkän aikaa löytänyt itseni katsomasta ja arvostelemasta tunnettujen naisohjaajien elokuvia. Ehkä kyseessä on sama mystinen intuitio, joka on samalla ohjannut minua katsomaan myös näitä neuvostoliittolaisia sotaelokuvia, mene ja tiedä. Hyvin alkanutta sarjaa sopii kuitenkin jatkaa tällä Larisa Šepitkon ravistelevalla ja puhuttelevalla pääteoksella, joka solahtaa mukavasti kumpaankin kategoriaan.
Mikäli ohjaajan nimi ei suoralta kädeltä sano mitään, niin Larisa Šepitkoa itseään pidetään yleisesti elokuvahistorian lahjakkaimpiin naisiin lukeutuvana tekijänä ja harmittavan geneerisesti nimettyä Nousua sota-ajan ihmiskuvauksena vähintään Roberto Rossellinin ja Masaki Kobayashin suurten töiden veroisena lajityyppinsä merkkiteoksena sekä yhtenä kautta aikain suurista neuvostoliittolaisista sotaelokuvista [movie=1928]Arsenal[/movie]in, [movie]Kurjet lentävät[/movie], [movie]Vain neljä päivää[/movie] ja [movie]Tule ja katso[/movie]n ohella noin yleensä.
Nousun tekoajankohdasta sopii huomata, ettei enää suinkaan liikuta suojasään kauden muodikkaan romantiikan ja runollisuuden aikakautta, jolloin sodan tragediasta itsestään puhuminen oli vielä sensaatiomaista ja uutta. 70-luvulla elettiin jo huomattavasti kyynisempää sekä raadollisempaa aikakautta ja Šepitkon elokuvan sota on myös sen mukaista: korutonta, rumaa, läpikotaisin romantisoimatonta ja ihmisyyden juuriaan myöten tuhoavaa kiirastulta. Tällä kertaa tapahtumatkin sijoittuvat kuvaavasti keskitalvelle kylmään helvettiin, Saksan valtaamaan Valko-Venäjään. Kaksi neuvostoliittolaista partisaania on etsimässä itselleen ruokaa, mutta kaksikko jää lopulta kiinni ja päätyy monen muun paikallisen tavoin uusien isäntiensä kidutuskammioihin kuulusteltavaksi.
Oikeastaan huomasin vasta tätä kirjoittaessani voivani periaatteessa spoilata koko elokuvan, sillä varsinainen juoni ei tässä ole niinkään olennainen vaan sykähdyttävän piinaavaa kokemus, joka selviää vain katsomalla itse elokuvan. Todellisuudessa varsinainen pähkinä tarjoillaankin katsojalle vasta päähenkilöiden päätyessä kuulusteltavaksi: seuraa Jeesusta ja Juudasta vastaava kristillinen allegoria henkien taistosta, jonka aikana käväistään läpi vähintään muutama tusinaa inhimillistä tunnetilaa, kuten kuolemanpelkoa, paniikkia, päättäväisyyttä, epätoivoa, toveruutta, uhrautuvaisuutta, rakkautta, petos, anteeksianto sekä tyyntä rohkeutta varman kuoleman edessä. Harva elokuva tuntuu oikeasti yhtä kouraisevan aidolta ja inhimilliseltä.
Näyttelijäkeskeinen elokuva ansaitsee luonnollisesti vielä erityiskehut pääosassa nähtäville Boris Plotnikoville ja Vladimir Gostjuhinille, joista etenkin jälkimmäisen tulkinta ristiriitojen repimästä traagisesta sotilaasta on taatusti tyylikkäimpiä ja kylmäävimpiä roolisuorituksia, joita olen eläessäni nähnyt. Viimeistään kohtauksessa, jossa miehet kohtaavat ensimmäisen kuulustelukierroksen jälkeen ja kyseinen sotilas aloittaa vuodatuksensa, tiedät katsovasi yhtä viime vuosisadan hienoimmista yksittäisistä näyttelijäsuorituksista.
Viimeisissä kuvissa Gostjuhinin tulkitsema sotilas nähdään vielä viimeisen kerran tähyilemässä avoimesta portista tuskainen ilme kasvoillaan kauas hyiseen ja kuolleeseen erämaahan. Mies sai lopulta vapautensa ja henkensä omantuntonsa sekä kunniansa kustannuksella, mutta elämä henkipattona Juudaksena jäisessä hornassa ei lopulta ole kohtalona juuri koiran kuolemaa kaksisempi.
