Käsillä oleva teos on todennäköisesti jokaiselle vähääkään elokuvamediaa eläessään lukeneelle niin tuttu perusteos, että sen nimen erillinen mainitseminenkin tuntuu tässä yhteydessä turhalta. Jokainen asiaa likimainkaan tunteva on jo todennäköisesti tämän kyseisen teoksen päässyt näkemäänkin vähintään muutaman kertaan, elokuvakoulunsa käynyt on varmuudella päässyt jopa kuva kuvalta analysoimaankin. Harmittavan nuorena kuolleen saksalaisnikkari F.W. Murnaun Auringonnousu on nimittäin lukeutunut lajityyppinsä parhaisiin ja arvostetuimpiin teoksiin lähes välittömästi ilmestymisensä jälkeen. Nykyään tätä tavataan tituleeratakin säännöllisesti viime vuosisadan kauneimmaksi ja parhaaksi yksittäiseksi elokuvaksi aina kuin moisia äänestyksiä vain missään järjestetäänkin.
Todellisuudessa kirjoitin tätä suurteosta varten kokonaisen arvostelun jo kuukausia takaperin, mutta luettuani sen uudelleen koin sen ainoastaan julkaisukelvottoman laiskaksi ja kielellisesti niin kömpelöksi, että päätinkin paremman puutteessa kirjoittaa koko roskan alusta loppuun uudestaan. Sainpahan siinä sivussa jälleen yhden tekosyyn katsastaan kautta aikain hienoimiin kuuluvan, mykän ajan ajattomimman yksittäisen monumentin uudelleen ties kuinka monennen kerran.
Kuten niin monen muun romanttisen klassikon kohdalla, lähentelee Auringonnousunkin tarina paperilla yksinkertaisuudessaan suoranaista koomisuutta. Satukirjamaisen maaseudun rauhaa on saapunut häiritsemään erotiikkaa tihkuva mustapukuinen vaarallinen nainen, joka ensitöikseen yrittää vietellä köyhää miestä mukaansa suurkaupungin humpsutteluihin. Lihallisen ilon tiellä on kuitenkin roolistaan ensimmäisen näispääosan Oscarin voittaneen Janet Gaynorin esittämä valkoisiin puettu hyveellinen pikkuvaimo, jonka raivaamiseksi syntyy suunnitelma täydellisestä murhasta läheisellä järvellä…
Muuttaessaan Saksasta Yhdysvaltoihin F.W. Murnau nautti jo mainetta kansainvälisenä tähtiohjaajana ja mies saikin amerikkalaisilta studiopomoilta poikkeukselliset taiteelliset vapaudet ja käytettäväkseen määrättömän budjetin tehdä mitä ikinä mielikään. Lopputulos on aikansa saksalaiseen tapaan visuaalisesti äärimmäisyyksiin asti tyyliteltyä ja turhaa realismia kaihtavaa symboli- ja tunnekimaraa erilaisista värivihjeistä sekä eläimistä valon ja pimeyden eri merkityksiin ja lavasteiden muodostamiin krusifikseihin asti. Visuaalista kerrontaa hallitsee monessa kohtaa puhdas efektitykitys erilaisine projektioineen, kuvausteknisine innovaatioineen, päällekkäisine kuvineen ja (ainakin olettaakseni) jopa pienoismalleineen. Osalle lavasteista yksistään kertyi niin paljon hintaa, että niitä päädyttiin lopulta käyttämään sellaisenaan moneen kertaan uudelleen myöhemmissä elokuvissa.
Vaikka Auringonlasku onkin periaatteessa maineensa veroinen pala komeinta amerikkalaista mykkää elokuvataidetta, itse kuitenkin olen taipuvainen uskomaan sen ehdottomien vahvuuksien onnistuneen lievästi harhauttamaan monia katsojia tämän muutamista hassuistakin kohtauksista. Eräässä kohtaa esimerkiksi metsästä putkahtaa lähimpään kaupunkiin suuntaavaa raitiovaunu kuin tyhjästä vaikka tarina onkin sijoittuvinaan kauas maaseudulle. Muutamissa kohtauksissa taustalle nykysilmään karkeasti heijastettu kuvakin paistaa selvästi läpi, vaikka kyseessä varmasti tekoaikaan viimeisintä huutoa edustanut visuaalinen efekti olikin.
Näinpä ollen voi tällainen laiska maalainenkin todeta kriitikoiden, yleisön, maailman elokuvamedioiden ja kaikkien muidenkin Auringonnousua hehkuttaneiden tahojen olleen enimmäkseen hypessään oikeassa, sillä kyseessä on kuin onkin kaunis elokuva, mestariteos. Sikariportaassa sen sijaan ei oltu tyytyväisiä Murnaun tuhlaavaisuuteen eikä maksava yleisökään aluksi lämmennyt aikansa tavanomaiseksi rakkauselokuvaksi tulkitsemalleen taideteokselle. Ohjaajan väistämättömänä kohtalona olikin lopulta kadota nopeasti Hollywoodin byrokratian rattaisiin ja päästä siinä sivussa myös kaikista aiemmin nauttimistaan etuoikeuksista. Murnau olikin kohtelustaan lopulta niin raivostunut, että suunnitteli jo paluuta Saksaankin. Kohtalo kuitenkin puuttui peliin, sillä ohjaaja ehti kuolla liikenneonnettomuudessa vain muutamaa vuotta myöhemmin ennen suunnitelmiensa realisoitumista teoiksi asti.
