Kolmas kivi auringosta –lapsinäyttelijän leimaa kantavan Joseph Gordon-Levittin edellinen yleisesti noteerattu leffarooli lienee positiivisesti yllättäneessä hömppäkomedia 10 Things I Hate About Youssa, jossa sinänsä sympaattinen suoritus jäi kuitenkin läpimurtonsa kynnyksellä olleen Heath Ledgerin varjoon. Nyt Joseph on viimeinkin saanut stagen itselleen, ja panoksia on samalla nostettu kympistä viiteensataan.
500 Days of Summerin olisi helppo voittaa katsoja puolelleen. Se käsittelee eroprosessia Annie Hallin kaltaisen, nokkelan slapstick-fantasian keinoin, rikkoen alusta lähtien surutta kronologiaa. Rivien välistä voi aistia palasia Tahrattoman mielen kaihoisasta tunnelmasta (tuskin lienee täyttä sattumaa, että päähenkilö on töissä juhlapyhiä keksivässä onnittelukorttifirmassa ja yksi avainkohtauksista tapahtuu junassa). Petetyistä tunteista syytetään populäärikulttuuria High Fidelityn tyyliin; hahmot pitävät Miehuuskokeesta ja the Smithsistä.
Ongelmaksi nousee, että leffasta jää käteen ennemminkin rykelmä irrallisia, hyviä oivalluksia, kuin erityisen onnistunut kokonaisuus. Pääjuoni ei omaperäisyydellä loista: jätetty mies kelaa parisuhdetta läpi välillä järjellä, välillä vähemmän järjellä. Kepeä kasvutarina, juu, mutta pitkälti se sama minkä woodyallenit ja lovestoryt kertoivat jo 70-luvulla. 500 Days of Summer ei tarjoile sisältöönsä juuri uutta näkökulmaa, vaan tyytyy lähinnä sijoittamaan menneen sukupolven klassikot moderniin ympäristöön. On sunburst-grafiikat ja nintendowiit.
Eikä siinäkään mitään vikaa ehkä olisi, mutta esikuvilla pysyi myös rytmi huomattavasti paremmin hanskassa: 500 Days of Summerin dialogi on yleisesti ottaen onnistunutta ja samastuttavaa, mutta muun muassa kertojaääntä käytetään varsin epätasaisesti. Jotkin kohtaukset, etenkin tarinan alkupuolella, tuntuvat olevan olemassa lähinnä piilomainonnan vuoksi (onnelliset perheet shoppailevat vissiin Ikealla). Tuntuu siltä, kuin hyvin toimivaa, tunnin mittaista leffaa, oltaisiin pidennetty studion toimesta väkisin puolella tunnilla. Gordon-Levitt ja Summerin roolissa nähtävä Zooey Deschanel eivät jää mieleen erityisen muistettavina, mutta he eivät jää etäisiksi niinkään näyttelijätyön kuin köykäisen käsikirjoittamisen takia. Sivuhahmoja ei kannattaisi edes mainita – sanotaan nyt kuitenkin, että mukana ovat muun muassa ”hassun nolo paras kaveri” ja ”pikkutyttö, joka oikeasti tietää ihmissuhteista kaiken”. Puff.
Loistava soundtrack lakaisee osan näistä ongelmista maton alle. Paljon sanottu, mutta hurjan onnistuneita biisivalintoja on mukana Wolfmotherista Simon & Garfunkeliin. Ennen kaikkea musiikki sanoituksineen keskustelee kuvan kanssa, eikä tunnu greynanatomiamaisesti vain päällelätkäistyltä. Elokuvan epäilemättä hienoin kohtaus nähdään, kun päähenkilö punnitsee odotusten ja todellisuuden kontrasteja Regina Spektorin riipaisevan ”Heron” siivittämänä.
Kaikkea ei kuitenkaan ääniraidalla kuitata. 500 Days of Summer on elokuva, josta olisi halunnut pitää paljon enemmän. Olisi mielenkiintoista nähdä, olisiko lopputulos ollut vaikkapa Zach Braffin käsissä eheämpi. Tällaisenaan leffa on kyllä kertakatsomisen arvoinen, mutta hyllyyn ei kannata hankkia muuta kuin se OST.
