Suomalainen musiikkielokuva Jos rakastat herättää paljon ennakkoluuloja jo erikoisella genrellään, ja samasta syystä myös hyvin paljon mielenkiintoa. Yleisesti sosiaalitaidottomana hevikansana noteerattu Pohjolan pikkuvaltio vääntämässä iloista ja reipasmielistä musikaalia? Eihän se toivoja herättävältä kuulosta, eikä se sitä myöskään tosiasiassa ole.
Elokuvan ohjannut suomenenglantinen Neil Hardwick on pitkän linjan teatteri- ja TV-ohjaaja, mutta miehen ensimmäinen kosketus suomifilmiin jää karkeaksi pyyhkäisyksi. Käsikirjoituksen väsänneen Katja Kallion alkuperäinen tarina on ihan asiallinen tällaiseen teokseen, mutta sen eteenpäin kuljetuksessa on paljon puutteita. Kevytmielisiä kohtauksia rummutetaan leffan alussa valkokankaalle tiuhaan tahtiin, tarinan pomppiessa superpallon lailla tuleviin kohtauksiin. Sujuva soljunta loistaa poissaolollaan, eikä elokuvan pohjustuksesta pysty nauttimaan, kun mieleen tulee väkisinkin puolitusinaa parempaa siirtymävaihetta. Vaikka aikaa kokonaisuuden rakentamiseen on jopa kahden tunnin ajan, ei päänäyttelijän radikaaliin muuttumiseen ehditä paneutua lainkaan. Toki syyt kerrotaan, mutta jokin tässä mättää, eikä katsomisnautintoa pääse syntymään.
Heikosti liikkuvan käsikirjoituksen ja tasapainottoman ohjauksen välikappaleena toimivat keskitason alapuolelle valuvat näyttelijät. Elli Vallinojan tulkitsema päähenkilö Ada on menettänyt nuorena tyttönä äitinsä, kasvanut epäkiitolliseksi ämmäksi ja tietyn juonenkäänteen jälkeen hän joutuu jälleen suhtautumaan roolihahmoonsa täysin eriävällä tavalla. Vallinoja ei pysty välittämään noita sielusta kumpuavia tuntojaan tarpeen vaatimalla tavalla, kun tässä osassa oltaisiin juurikin kaivattu hyvää tunnenäyttelijää. Laulukohtaukset blonditar vetää hyvällä tyylillä ja musikaalisuus näyttää olevan hänen juttunsa. Vastanäyttelijä Chike Ohanwe tykkää väläytellä pepsodent-hymyään pahassakin paikassa, mutta kykenee heittäytymään rooliinsa ja tilanteisiin syvemmin kuin Vallinoja. Turha heitä tosin tässä on lähteä vertailemaan, kun kumpikaan ei suuremmin vakuuta. Toki täytyy edelleen muistaa, että dialogit on käsikirjoittajan puolesta välillä tosi tökeröjä, eikä niistä varmasti ole helppoa vääntää suuria tunteita esiin. Vuorosanat ovat välillä todella teennäisiä ja pinnallisia, eikä jutustelusta jää katsojalle mitään mielen päälle. Ei homehtuneesta juustosta enää uutta saa taiottua, eikä ohjaajakaan pysty pieksemään näyttelykaartistaan parasta irti. Hauskan sivuroolin esittävä Jenni Hakala näyttelee pääosan vetäjän työkaveria, vastaten samalla yksinään leffan komediaosuuksista. Keski-ikäisen hoitsun miesletkautukset saavat hymyn huulille, ja näyttelijälle täytyy antaa hienosti vedetystä roolista iso plussa.
Jos rakastat seilaa eteenpäin ainoastaan Suomen eturivin iskelmä- ja popartistien hittikappaleilla. Muuten leffan dramaattisuus- ja koskettavuusarvo olisi täysin nollassa, mutta loistavasti sanoitetuilla biiseillä katsoja saadaan hetken verran vellomaan vaniljaisessa tunneaallokossa. Musiikkivalinnoista voidaan näyttää vihreää valoa, mutta täytyyhän elokuvasta muutakin löytyä – jotain omaa ja omaperäistä. Nyt tyydytään peruskliseiseen juoneen huonolla toteutuksella. Musiikkinumerot nostavat elokuvan arvoa ajoittain ansaittua korkeammalle ja väkisinkin tulee mieleen, ettei se olisi yhtään mitään ilman tunnettuja kappaleitaan. Musakohtaukset on toteutettu kohtuullisesti, mutta eiköhän Suomen puolelta olisi löytynyt taidokkaampiakin tanssijoita taustalle hyppimään, sillä liikehdintä on hyvin pienieleistä ja koreografiat suorastaan säälittävän yksinkertaisia, jos vertaa maailmanluokan musikaaleihin. Lavastuksessakin oltaisiin voitu mennä pidemmälle ja reväyttää kunnolla, kuten yhdessä kabareekohtauksessa, mutta muutoin tyydytään arkiseen tyyliin ja jostain syystä heijastintakkisia työmiehiä tuntuu juoksevan useammassakin kohtauksessa. Kaikesta tästä jää harmittavan juostenkustun näköinen jälki.
Teoksesta on hyvin vähän mitään positiivista sanottavaa, mutta tuhansista puutteistaan huolimatta se onnistuu jättämään katsojalle pikkukivan fiiliksen, ja tämän vuoksi uskon monen viihdekuluttajan lopulta pitävän elokuvasta. Perusmukava, muiden ansioilla ratsastava suomipotpuri, jonka voi huoletta oikeassa mielentilassa katsastaa. Katsominen on helppoa, vaaditaan vain suurimman aivokapasiteetin poiskytkentä ja ripaus lapsenmielisyyttä, eikä kokemus ollut vähäisestä tähtimäärästä huolimatta mitenkään vastenmielinen.
