Dracula-filmatisointeja on lukemattomia. Laadukkaita ja vähemmän laadukkaita. Niistä ensimmäinen oli saksalainen ja siitä tuli klassikko. Yli 50 vuotta alkuperäisen Nosferatun ilmestymisen jälkeen Werner Herzog teki uusintaversion käyttäen samanlaista kuvastoa ja vampyyrin hahmoa. Tulos on kaunis vampyyrielokuva, joka ei niinkään ole kauhua vaan enemmänkin eksistentilisen ahdistuksen kuvaus.
Juoni on tuttu: Dracula ostaa talon kaupungista ja tekee pahojaan kunnes hänet tuhotaan. Kerronta on se piirre, joka erottaa tämän elokuvan lukemattomista muista vampyyrielokuvista.
Vampyyrin roolia hoitava Klaus Kinski rysäyttää itsensä suoraan parhaimpien Draculan esittäjien kastiin Christopher Leen hännille. Virnuileva unkarilainen jää armotta taakse Kinskin rohistessa ja väristessä yksinäisyyden raastamana rääkkänä, mikä ei tihku raivokasta seksuaalisuutta tai teeskentele romantikkoa. Kinskin tulkitsemana Dracula on yksinäinen, muinainen ja väsynyt otus, joka kaipaa kuolemaa kuin kauan sitten kuollutta rakkauttaan ja sen myös näkee sen olomuodosta. Katsoja tuntee pelkkää surua yksinäisen hirviön puolesta.
Nosferatu – Phantom der Nacht on kaunis elokuva, vaikkakin juoneltaan se on köyhä. Kaunis kuvasto, taitavat näyttelijät joita vetää Kinski sydäntä raastavalla ahdistuksella ja Popol Vuhin taidokas musiikki luo kauniin ja traagisen vampyyrieepoksen, minkä ainoa heikkous on töksähtävä loppu.
Kaunis elokuva, mutta ei suinkaan täydellinen.
nimimerkki: Jurpo
