Jos eläisimme 90-luvun loppua tai 2000-luvun alkua ja haluaisimme käsiimme hyvää animea, käteemme todennäköisesti lyötäisiin tämä elokuva. Kyseessähän on siis Satoshi Konin Perfect Blue, yksi miehen tunnetuimmista ja arvostetuimmista teoksista. Kyseessä on kauhuelokuva ja paranoiatrilleri, jota itse lähtisin vertaamaan David Cronenbergin hienoon Videodromeen sekä Roman Polanskin klassiseen Rosemaryn painajaiseen. Jostain syystä tämä elokuva on viime vuosina jäänyt alan harrastajien keskuudessa enemmän ja enemmän pimentoon, eikä se ole enää samalla tavoin itsestään selvyys kuin ennen vanhaan. Itse katsoin sen muutama vuosi sitten pahimman animevaiheeni jo mentyä ja pidin siitä kovasti. Elokuvaa ei tietääksi ole julkaistu suomeksi dubattuna, ehkä onneksi.
Elokuvan tarina kertoo Mima Kirigoesta, erään japanilaisen tyttöbändin jäsenestä, joka päättää lopettaa musiikkiuransa ja alkaa näytellä pienen budjetin elokuvissa. Mima joutuu kuitenkin salamyhkäisen ja uhkaavan stalkerin vainoamaksi. Elokuvan aikana Miman erilaiset roolit muusikon, näyttelijän ja oikean ihmisen välillä menevät railakkaasti sekaisin, tunnelman alkaa vähitellen vallata vainoharhaisuus ja ahdistus. Vähän väliä nainen huomaa kaiken olevankin vain elokuvaa tai herää ja toteaa kaiken olevan unta. Oikeastaan lopulta ei ole enää selvää mikä on unta, mikä hulluutta ja mikä todellisuutta. Ahdistus ja levottomuus ovat aina läsnä. Selkeää ja yksiselitteistä juonta ei pitemmän päälle ole olemassakaan.
Henkilökohtaisesti uskon ymmärtäväni, miksi tämä elokuva ei ehkä enää ole animeharrastajien keskuudessa niin suosittu kuin ennen. Syyhän on se, että nykyään on olemassa niin paljon kevyempiä ja hauskempia elokuvia kuin Perfect Blue. Tämä leffa on ennen kaikkea viiltävän tehokas psykologinen kauhuelokuva, jonka ei aina ole tarkoituskaan olla selkeä ja järjellinen. Irrationaalisuus itsessään luo elokuvaan vahvan levottomuuden ja vainoharhaisuuden tunnun; sen paremmin Mima kuin katsojakaan eivät voi varmasti luottaa elokuvan ympäristöön tai muihin hahmoihin, vaan koska tahansa voi käytännössä tapahtua mitä tahansa. Perfect Blue ei tarvitse raakaa väkivaltaa tai räjähtävää toimintaa ollakseen synkkä ja ahdistava, ainoastaan osaavan, tunnelmaa etevästi rakentavan tarinankuljetuksen sekä ammattimaisen ohjaajan. Tällaista taituruutta minä Perfect Bluen kaltaisissa elokuvissa yleensäkin rakastan. Visuaalisesti leffa ei ehkä ole kaikkein terävintä kärkeä, mutta huonoksi sitä en missään nimessä menisi haukkumaan sen enempää kuin elokuvan minimalistisen tunnelmallista soundtrackia tai ääninäyttelijöitäkään. Laatu on kaikin puolin hyvää eikä varsinaisia heikkoja lenkkejä löydä varsinaisesti etsimälläkään.
Perfect Bluen lopullinen hyvyys tai huonous riippuu lopulta siitä, mitä katsoja on siltä lähtenyt hakemaan. Luvassa ei todellakaan ole mikään kevyt ja humoristinen lapsille sekä nuorille suunnattu anime, vaan törkeän synkkä ja ahdistava, osin surrealistinen psykologinen kauhuelokuva ja trilleri. Henkilökohtaisesti katsoisin koska tahansa mieluummin tällaisia kauhun taideteoksia, kuin jotain roskateollisuuden loputtomasti suoltamia gorepätkiä. Psykologinen kauhu on parasta kauhua.
