Napapiirin sankarit on ollut kiistatta tämän syksyn menestystarinoita. Lappilaisesta hulluudesta voimavaransa ammentava digiboksijahti ei häikäise juonellisesti, mutta menestys selittyy rennolla yleisilmeellä, pätevillä näyttelijöillä ja oikealla markkinoinnilla.
Oikealla markkinoinnilla ei tässä tarkoiteta, että minkä limumerkin kanssa yhteistyötä tehdään, vaan sillä, että täällä pohjoisessa porukka lähtee leffaan jo pelkästään siksi, että on tarkastettava, puhuuko vaikkapa Jasper Pääkkönen nyt sitten h:n päälle siten kuten pitäisi (ei kuulemma puhu, kertovat asiantuntijat). Visuaalisesti Dome Karukosken leffan ilme on komea, joskin muutaman revontulien alla kuvatun otoksen tai lappichillailun kohdalla sitä luulee tosiaan katsovansa matkailumainosta.
Juoni on tosiaan hyvin simppeli. Digiboksi, tuo aikamme lähes pakollinen turhake, osoittautuu viimeiseksi lenkiksi laiskuri Jannen (sympaattisen roolin vetäisevä Vatanen) ja Inarin (käsikirjoituksessa statiksi jäävä Tola) suhteessa. Niinpä kolmen lappalaisen kaveruksen täytyy käynnistää road trip kohti Rolloa ja kaiken eheyttävää “tikiboksia”. Edessä on loogisestikin viinaa, vauhtia ja pari ennakoimatonta muuttujaa. Kotipuolessa pahan viittaa sovittaa itselleen näppärästi Kari Ketonen.
Vaikka leffan alkumetreillä hirsipuu narisee uhkaavasti ja Turmiolan Tommi roikkuu kuvioissa, on elokuvan kasvutarina sangen heppoinen ja boksijahti, nimenomaan kaikkine vaikeuksineen, liian turvallinen. Kokonaisuudesta tulee helposti pureskeltava, kevyen ja hieman tyhjän olon kupoliin jättävä. Näinpä Napapiirin sankarit jättäytyy suosiolla symppikseksi pikkukomediaksi, joka hurjastelee omalla mukavuusalueellaan, pysähtyy vitsailemaan oppikirjamaisesti ja on lopulta kelpo piristysruiske pimeään syksyyn.
