Aleksander Dovzenkon läpimurtoelokuvan juonta on vähintään yhtä vaikeaa selittää auki kuin mitä sitä on katsoa. Kyseessä on vähän D.W. Griffithin Suvaitsemattomuuden kaltainen useampaan aikatasoon sijoittuva löyhän episodimuotoinen historiallinen eeppos, jonka keskiössä on luonnollisesti Ukraina ja Zvenigoran vuoren salaperäinen aarre, jonka ulkopuolinen valloittaja toisensa jälkeen on yrittänyt saada käsiinsä. Yksittäisiä henkilöhahmoja elokuvassa ei tyypilliseen neuvostoelokuvien tyyliin ole tarinaa kertovaa vanhaa ukkoa lukuun ottamtta.
Zvenigora on hyvin abstrakti ja kaikenlaista symboliikkaa vilisevä katsomiskokemus, joten viihteellistä elokuvaa kannattaa suosiolla jättää väliin. Oikeastaan tämä on jo niin kimurantti ja vaikeaselkoinen, että tämä käy välillä jo melko raskaanpuoleiseksi vaikka kaikenlaista vaikeampaa olisikin tottunut katsomaan. Pienen kirja- ja nettikaivelun tuloksena sain selville elokuvan kertovan todellisuudessa ihmisen ja luonnon suhteesta. Erityisesti Dovzenko oli kiinnostunut ihmisen kyvystä hallita luontoa, minkä ymmärtämisen hän näki työväestön vallankumouksen yhtenä päällimmäisistä ansioista.
Äärimmäisestä vaikeaselkoisuudesta huolimatta Zvenigora on kuitenkin perinteiseen Dovzenkon tapaan äärimmäisen kiinnostavaa katseltavaa ja vaikkei tästä aina kovin helpolla perille pääsekään, iskee elokuvan visuaalinen ilme kuin lekalla jakaukseen. Dovzenko oli selvästi mieltynyt jo tässä vaiheessa erilaisiin siluettiotoksiin ja erityisesti teollisuutta kuvaavissa jaksoissa nähtäviin toisiaan leikkaaviin monimutkaisiin geometrisiin kuvioihin, mutta kumpiakaan ei onneksi viljellä liiaksi. Ainut negatiivinen asia, jota tästä visuaalisessa mielessä voi sanoa, on että [movie=1928]Arsenal[/movie] ja [movie]Maa[/movie] tekivät saman vieläkin paremmin.
Koko vuosikausia kestäneen elokuvaharrastukseni taitteissa ei vastaani ole tullut vastaani toista Zvenigoran kaltaista kokeellista elokuvaa. Zvenigora on ainutlaatuisen kummallinen sekoitus lähes uskonnollista paatosta, vauhdikasta neuvostomontaasia ja jos jonkinlaista symbolia ja allegoriaa joka lähtöön. Jos tietää tykkäävänsä tällaisesta vaatimattomasta kikkaeuforiasta, tätä kannattaa harkita. Jos taas kevyempi hömppä kiinnostaa, kannattaa toimia ohjaajan itsensäkin toteamalla tavalla ja jättää tämä suosiolla väliin.
