Pitää olla paljon kokenut kivikasvo, jotta voisi sanoa, kuten tohtori Otternschlag (Stone). Hän toteaa, että Grand Hotelissa ihmisiä tulee ja menee, mutta koskaan ei tapahdu mitään. Oikeasti loistohotellin monista asiakkaista riittäisi aihetta varmasti useampaankin elokuvaan. Leffan keskeisimmät hahmot ovat kaikki aluksi aika kaukana toisistaan. Uransa laskusuunnan tiedostava ballerina Grusinskaya (Garbo). Säästönsä sinne tuhlaamaan tullut ja kuolemansairas Otto Kringelein (Lionel ”Johnin veli” Barrymore). Hänen rahanahne pomonsa Preysing (Beery). Hienommasta elämästä haaveileva pikakirjoittaja Flaemmchen (Crawford). Velkaantunut aatelismies ja herrasmiesvaras von Gaigern (John ”Drewin isoisä” Barrymore). Näiden ihmisten elämien käännekohdille Grand Hotel antaa uskomattoman upeat puitteet. Aikansa valovoimaisimmat tähdet tarjoavat Hollywood-glamourin hopeakääreeseen paketoidun annoksen tragediaa, komediaa ja draamaa järkähtämättömän karismaattisesti.
Grand Hotel oli ensimmäinen varsinainen suurtähtien yhteiselokuva. Se on yllättävän hyvä ollakseen leffa, jonka päänäyttelijät yrittävät jokainen olla toistaan parempia vähän liiankin kanssa. Suorastaan loistava se on sujuvuutensa ja yhtenäisyytensä puolesta – mistään ei juuri huomaa, että starojen egot eivät tahtoneet mahtua samaan tilaan joka kohtauksessa. Paljosta on kiittäminen myös alun perin saksalaista tarinaa, joka on toki filmatisoitu uudelleen pariinkin otteeseen, mutta joka näyttää ja kuulostaa juuri tämän kokoonpanon tulkitsemana taatusti kaikkein herkullisimmalta.
Jokainen hahmo on ikimuistoinen. Yksi kohoaa kuitenkin piirun verran muita ylemmäs: Greta Garbon kuolemattomasti tulkitsema Grusinskaya. Kun Garbo ensimmäisen kerran toteaa haluavansa olla yksin – se on oih. Ja toinen kerta on jo niin jumalainen, että aah. Ihmetellä voi vain sitä, miten John Barrymoren hytisyttävän charmantisti esittämä paroni von Gaigern jaksaa jakaa huomiotaan Joan Crawfordin hepsankeikkamaiselle Flaemmchenille. Hän olisi voinut pelata alusta asti kovilla ja yrittää hurmata kuulun diivan.
Grand Hotel voitti aikanaan parhaan elokuvan Oscarin. Tavalliset katsojat ja kriitikot ylistivät sitä. Lavastuksen, puvustuksen (á la Adrian), castingin ja tarinansa puolesta se on yhä arvokkaan oloinen teos. Mikä parasta, huumoripuolta lukuun ottamatta Grand Hotelia ei näytä aika juuri näykkineen. Johtuneeko tuo eloisasta kuvauksesta, josta vastasi Anna Kareninassakin mukana ollut William H. Daniels, vai yleisesti hyvin rullaavasta kokonaisuudesta – mene ja tiedä. Joka tapauksessa Grand Hotel on jotakin sellaista, mitä jokaisen soisi näkevän ainakin kerran elämässään.
