Merkillinen elokuva. Tapahtumapaikkana toimii vanha kartano, jossa asuvat äiti (Kidman) ja hänen kaksi lastaan (James Bentley & Alakina Mann). On vuosi 1945, lasten isä on lähtenyt sotaan. Talon palvelusväki on kadonnut. Äiti, Grace nimeltään, joutuu huolehtimaan yksin lapsistaan, jotka kumpikin ovat yliherkkiä valolle. Pian avuksi tulee uutta palvelusväkeä: lempeä vanharouva Mills, mykkä Lydia ja leppoisa ukko, Charles. Ja kohta Gracen lapset löytävät talosta muitakin, vähemmän mukavia vieraita.
Chileläinen Alejandro Amenábar on tehnyt huikean työn. Mies sekä käsikirjoitti että ohjasi ja myös sävelsi musiikin elokuvaansa. Näin ollen Amenábarilla on tarinaan luja ote. Hän hallitsee kokonaisuutta sellaisella tavalla, että häntä voisi jopa kutsua auteuriksi.
Amenábarin luoma score on upea, vanhanaikaisella tavalla miellyttävä. Samaa voi sanoa elokuvan kuvauksesta. Mitä tulee näyttelijäohjaukseen… Lapset ovat hyviä, varsinkin Annea esittävässä Alakina Mannissa on ainesta. Määrätietoisen Annen osaan etsittiin sopivaa tyttöä pitkään. Lasten lisäksi hyvää työtä tekee rouva Millsiä näyttelevä Fionnula Flanagan. Mieleenpainuvat kasvot omaava Flanagan tuo tasapainoisella suorituksellaan lämpöä sinne, minne suurtähti Nicole Kidmanin loiste ei riitä. Kidman ei valitettavasti säkenöi roolissaan tarpeeksi. Hän on toki kaunis kuin ruhtinatar Grace (Kelly) silloin joskus, mutta välillä näyttää siltä, että hahmo on Kidmanille liian etäinen. Ehkä vika on hahmojen tavassa puhua, ehkä jossakin muussa. Siitä huolimatta leffa imee tehokkaasti mukaansa ja onnistuu säilyttämään salaisuutensa viime hetkeen saakka. Ehdottomasti kauhuelokuvien eliittiä.
