Melanie Daniels (Tippi Hedren) on rikkaan lehdenomistajan tytär, joka tekee työkseen vähän sitä sun tätä, joka pitää käytännön piloista ja jonka tekemisistä kirjoitellaan paljon juorulehdissä. Yhtenä perjantaina hän on lintukaupassa hankkimassa kukkahattuiselle tädilleen puhuvaa laulukottaraista, kun kauppaan tulee nenäkäs lakimies Mitchell Brenner (Rod Taylor), joka esittää luulevansa Melanieta myyjäksi. Kohta selviää, että Mitch on nähnyt Melanien ennenkin oikeudenkäynnissä, joka oli johtunut jostain Melanien pilasta. Melanie suutahtaa, mutta saa pian päähänsä viedä Mitchin seuraavana päivänä syntymäpäiväänsä viettävälle pikkusiskolle kaksi rakkauspapukaijaa, joita Mitchkin oli alunperin kaupasta hakemassa. Omaa tyyliään kunnioittaen tietenkin salaa.
Kohta Melanie on viettämässä viikonloppua opettaja Annie Hayworthin (Suzanne Pleshette) vuokralaisena Bodega Bayn pikkukaupungissa. Hän on jotenkin onnistunut rakastumaan Mitchiin, joka siis asuu niillä nurkilla äitinsä ja pikkusiskonsa kanssa. Mitchin äidillä, Lydialla, (Jessica Tandy) vaikuttaa olevan jotain Melanieta vastaan, mutta se ei ole Melanien suurin ongelma. Koko ajan taustalla valtavina joukkoina vähän kummallisesti käyttäytyneet linnut ovat nimittäin ruvenneet niin väkivaltaisiksi ihmisiä kohtaan, että yksikin juoppo väittää maailmanlopun tulleen.
Lintujen sanominen kauhuelokuvaksi on vähän kuin sanoisi Alfred Hitchcockin olleen pullea britti joka vilahti vajaassa viidessäkymmenessä elokuvassa ohikulkijoina sun muina. Tavallaan ihan oikein, mutta yli puolet totuudesta jää hämäräksi. Jos Lintuja alkaa katsastamaan odottaen näkevänsä vain ihmisiä syöviä lokkeja, voi leffasta jäädä huomaamatta sen kaikki muut ansiot.
Elokuvan alkupuolisko on loistavaa hahmojen ja juonen rakentelua, jota voisi yksinäänkin katsella vajaat kaksi tuntia. Yksi koko pätkän isoimmista herkuista on sinnetänne lentelevä ja hauska dialogi ja välillä pintaan nousevat viittaukset Melanien aikaisempaan ja aika villiin elämään.
Draamallista puolta tukevat hyvät roolit varsinkin Hitchcockin mainoksesta bongaaman Tippi Hedrenin ja Lydia Brenneriä esittävän Jessica Tandyn puolesta. 14-vuotiaan Veronica Cartwrightin rooli Brennerin perheen nuorimmaisena, Cathynä, lähtee vähän jähmeästi käyntiin, mutta loppua kohti hänestäkin lähtee harvinaisen hyvä rooli, päällimäisenä mieleen jäi yksi niistä historian harvoista aidolta näyttävistä itkukohtauksista. Alfred itse ulkoiluttaa kahta koiraa alussa.
Ihmeellisen usein asiaankuuluvana itsestäänselvyytenä pidettävä kuvan päälle liimattu musiikki puuttuu Linnuista kokonaan, mikä antaa tilaa siivekkäiden rääkäisyille, mutta toisaalta myös tekee kohtauksista alleviivaamattomia. Katsoja saa itse päättää mitä ajattelee ja minne kiinnittää huomionsa. Myös kuvaus on melkeinpä dokumentaarista. Hyvänä esimerkkinä siitä on pitkähkö otto, jossa kuvataan kiukkuisten lintujen riivaamaa ja palavaa pikkukaupunkia ylhäältä ”Jumalan perspektiivistä”, niin kuin joku viisas joskus on sanonut. Kolme vuotta aiemmin nykykauhuleffoille kaavat piirtäneestä Psykosta poiketen Linnuissa Hitchcock ei edes yritä ”soittaa” katsojaa, vaan antaa katsojan ajatella koko ajan itse omilla aivoillaan. Vaikka katsoja helposti samaistuukin varsinkin Tippi Hedrenin hahmoon, katsoja pidetään koko ajan selkeästi leffan ulkopuolella, eikä kauhuefektejä oksenneta silmille. Mitään itsetarkoituksellista säikyttelyä on turha edes etsiä.
Aika tai jokin muu on järsinyt monia The Birdsin efektejä ja pahasti. Monessa kohdassa itse linnut näyttävät olevan vain liimattu filmin päälle. Efektien selässä ei kumminkaan missään vaiheessa ratsasteta, mikä sekin auttaa leffaa säilyttämään arvokkuutensa vuosikymmenien kuluessa. Juttu kun ei mene kumminkaan koomiseksi missään vaiheessa. On myös niitä kohtia, joiden tehosteet ovat säilyneet todella hyvin. Muun muassa pahimman piinan aikana lopussa, kun hyökkäykset kohdistuvat sisälle taloon, linnut näyttävät uskottavilta, mikä on osasyyllinen siihen, että leffasta jää niin hyvä maku suuhun.
Monet haukkuvat Lintuja sen avonaisen lopun vuoksi ja sen takia, että hyökkäyksiä ei perustella oikein mitenkään. Mielestäni noin puolet tehosta olisi pudonnut, jos lintujen käyttäytyminen olisi kuitattu jollain sairaudella tai säteilyllä, eihän se olisi uskottavaa. Uskottavaa selitystä ihminen tuskin pystyisi keksimään, mutta mistä me voimme tietää mitä lintujen pään sisällä tapahtuu? Pääasia on, että linnut hyökkäävät ihmisten kimppuun. Loppu taas on omasta vinkkelistäni yksi parhaita näkemiäni. Tarkkaanhan sitä ei saa kuvailla, mutta siinä on jotain karmivaa, kun joukko lintuja istuu isona parvena ja niiden hurraahuutoja muistuttavat äänet voimistuvat voimistumistaan yksinäisen auton kadotessa horisonttiin.
