Leonen dollaritrilogian esikoinen Kourallinen Dollareita kuuluu 60 -luvun kirkkaaseen kärkikastiin. Spagettiwesternin 2. Perintöprinsessa, oikeammin prinssi, edellä kulkee Huuliharppukostaja ja Hyvät, Pahat, Ja Rumat. Tämä on muuten ensimmäiseksi spagettiwesterniksi kehuttu leffa.
Yojimbon remake, ja 90- luvulla Last Man Standingin esikuva Kourallinen Dollareita yllätti kaikin tavoin. Aika ei ole tehnyt hallaa leffalle, päinvastoin. Clint Eastwood on nuorena voimakas näky. Antakaa äijälle sikari, revolveri ja pari one-lineria, niin johan alkaa sujua.
Juoni yksinkertaisen; Kahden ’perheen’, Rojojen ja Baxterien hallinnon alla oleva kaupunki on saanut uuden asukkaan, Eastwoodin esittämän armottoman antisankarin, Joen. Joella on raha mielessä, tietysti. Ja rahaa hän aikoo hankkia jengeiltä, suoritamalla palveluksiaan, siis palkkamurhia. Kourallisesta Dollareita lähtee nirri kuin nirri. Vaviskoon San Miguelin kaupunki!
Leffan aikana poukkoillaan eri jengien puolella, Joe tienaa rahaa kuin rakennusmestari. Soppaa hämmentämään liitetään porkkanaksi vielä kultalasti, jonka Rojon perhe on anastanut. ”When a man’s got money in his pocket he begins to appreciate peace.”
Kuten Leonen monissa muissakin leffoissa, Ennio Morricone on säveltänyt hyvin vahvan soundtrackin tällekkin westernille. Teema-biisi soi mielessä vielä päiviä katselun jälkeen. Eastwood vetää roolinsa totuttuun tapaan, muut näyttelijät olivat ihan okei, se siitä. Ohjaus on leonemaista, eli perustason yläpuolella.
Jos kiinnostaa Eastwood nuorena ja parhaimillaan, westernit tai hyvät leffa, osta tai vuokraa tämä. Halpisjulkaisu on yksinkertainen, mutta hyvä, ekstrat ovat vähäiset, mutta kuka niitä kaipaa, kun on näin hyvä teos kyseessä?
nimimerkki: Screwball
