Cornelius (Kulle) on tekemässä eräästä sellististä elämäkertaa. Mies toteaa, että se luonnistuu parhaiten, jos hän itse asettuu asumaan sellistin kartanoon. Mutta tapaaminen ei onnistukaan noin vain, joten Corneliuksen on hankittava tietonsa lukuisilta sellistin naisilta. Siinä sivussa tapahtuu kummia ja hassuja juttuja.
Puhumattakaan naisista on Ingmar Bergmanin ensimmäinen värielokuva. Siirtyminen mustavalkoisista kuvista värikuviin onnistui mieheltä mainiosti. Bergman osaa hyödyntää mustavalkoista kuvaustapaa, mutta värikuvankin hän saa toimimaan. Väreillä saadaan hyvin tunnelmaa aikaiseksi.
Harvemmin Ingmar Bergman on tainnut komediaa tehdäkään. Ja pakko sanoa, että Bergman on paljon parempi hidastempoisten draamojen tekemisessä kuin komedioiden tekemisessä. Komedia on siitä hieman hankala laji, että sen täytyy pitää katsoja otteessaan, tai muuten se lässähtää pahasti. Tässä elokuvassa homma jää junnaamaan välistä paikoillaan, ja katsojan ote elokuvan tunnelmaan herpaantuu.
Kyllähän elokuvan vitsit tosin hyvin naurattavat, kun niitä vastaan tulee. Tosin jutut mitään kovinkaan uusia ole. Tämäntyylistä touhuilua on tavattu jo 1920-luvun mykkäkauden komedioissa. Takaa-ajot ja muut sellaiset jutut ovat jo kovin tuttua tavaraa, eikä se kovin pitkään jaksa nauratakaan. Onneksi elokuva on ei ole sen pitempi kuin on. 1920-luvun tunnelmaan pääsemisessä auttaa Erik Nordgrenin musiikki, joka voisi sopia melkein mihin tahansa tuon aikakauden elokuvaan.
No, onhan Puhumattakaan naisista ihan kelpo komedia, joka kyllä viihdyttää muutaman kerran. Katsoohan tämän, mutta ei elokuva ole Bergmanin parhaimmistoa.
nimimerkki: Ville
