”Tämä ei ole totta. Tämä ei ole valhetta. Tämä on satu” Kyseisillä lauseilla alkaa elämänkerrallinen elokuva suuresta suomalaisesta tulkitsijasta Rauli ”Badding” Somerjoesta. Ratkaisu on sinällään toimiva, että Raulin pään sisäisiä taisteluita on ollut mahdollista kuvata symbolisesti, sillä elokuvan ei ole tarvinnut keskittyä faktoihin. Elokuvassa onkin paljon symboliikkaa ja mielen syvimpiä tuntoja, mikä tuo Baddingin (Janne Reinikainen) lähelle katsojaa. Raulista syntyy katsojalle läheinen hahmo todella puolueellisen kerronnan vuoksi, mutta se ei juuri pääse haittaamaan. Onhan tämä elokuva juurikin Baddingista, eikä kenestäkään muusta.
Elokuva oli tavallaan hyvin laiskasti ohjattu ja yksinkertainen kaikkine symbolisine kuvineen, mutta luulen sen olleen ohjaaja Markku Pölösen tarkoituksellinen tyylikeino. Badding on tavallaan haavoittuvainen ja oma itsensä, niinkuin Rauli itsekin. Lisäksi filmiä oli mukava katsoa, sillä se näytti täysin rehellisesti filmille kuvatulta, eikä sitä uskoisi 2000-luvulla valmistuneeksi teokseksi. Eikä sen tarvikaan näyttää. Se kertoo 80-luvusta, joten miksi se ei voisi näyttää kasarielokuvalta. Leppoisa filmi Badding on, vaikkei mitään suurta taide-elämystä tarjoakaan. Raulin musiikin fanit toki saavat elokuvasta reippaasti enemmän irti, kuin Raulin musiikkia vierastavat. Toisaalta eivät paatuneet Badding-vihaajat varmaan elokuvaa eksykään katsomaan.
