Shanghain yllätys on malliesimerkki elokuvasta, joka on niin huono, ettei se kelpaa edes campiksi ja josta on oikeastaan hankala löytää ylipäätänsä mitään sanottavaa. En keksi yhtään syytä, miksi katsoa tätä, paitsi ehkä jos haluaa ehdottomasti nähdä kaikki Madonnan tai Sean Pennin tuotokset. Suosittelen silti unohtamaan koko jutun.
Filmiä katsoessa minusta tuntui siltä, että sen pääosanäyttelijät Sean Penn ja Madonna, viisi eri tuottajaa ja ohjaaja yrittivät kaikki tehdä omaa elokuvaansa. Pääosanäyttelijät ilmeisesti kuvittelivat tekevänsä jonkinlaista fyysisellä komedialla tehostettua rakkaustarinaa, tuottajat todennäköisesti jonkinlaista toimintaseikkailua ja ohjaaja jonkin sortin modernia film-noiria. Tuloksena on umpisolmu filmimuodossa, joka ei ala mistään, ei etene missään eikä pääty mihinkään. Se alisuorittaa yksinkertaisimmatkin kohtauksensa, riistäen samalla katsojalta tehokkaasti kaikki mahdollisuudet minkäänlaiseen havannointiin, tulkintaan tai nautintoon.
Läpeensä lahosta kokonaisuudesta ei paljoa kehtaa pääosanäyttelijöitä syyllistää. Madonna on huikean kaunis ja viattoman oloinen kuin koiranpentu ja Sean Penn on karismaattinen sekä melkein-cool -tyyppi. Heitä molempia yhdistää tässä hämmentävässä kohelluksessa epätietoinen yleisolemus, aivan kuin he koko ajan kysyisivät olemuksellaan, mitä seuraavaksi pitäisi tehdä, saamatta kuitenkaan koskaan vastausta.
Arvoituksellisen päämäärätön ja harhaileva dramaturgia koostuu kasasta kehnosti ohjattuja ja jäykästi näyteltyjä kohtauksia, jotka voisivat olla aivan missä järjestyksessä hyvänsä, ja koko hommassa olisi edelleen saman verran, eli ei ollenkaan järkeä.
Tarinassa on ilmeisesti pääosassa kaksi lähetystyöntekijää, vanha mies ja nuori viehättävä nainen ja heidän lisäksi myös rähjäinen juntti, joka tuttujen kliseiden mukaisesti joutuu aluksi karkeiden tapojensa takia kiivaaseen nokkapokkaan hienon lähetystyöntekijänaisen kanssa.
Eräs lukemattomista pienistä ongelmista ulottuu teoksen ulkopuolelle: Sean Pennillä ja Madonnalla ei ole kameran edessä lainkaan kemiaa keskenään, eikä siten tosielämässä tapahtunut pariskunnan ero säväytä yllättävyydellään. Kun nämä kaksi laitetaan vielä koheltamaan väsyneellä slapstickillä kyllästettyihin kohtauksiin, niin on varmaa, että katsojan käsi hakeutuu kerran jos toisenkin otsalle; välillä tarkistaakseen katsojalle nousevaa filmin aiheuttamaa kuumetta, välillä osoittaakseen turhautumisreaktion voimakkuutta.
Musiikkia hädintuskin kuullaan muulloin kuin alku -ja lopputekstien aikana, mitä tosin voi pitää siunauksena, sillä kyseinen renkutus on korviasärkevää kuultavaa, vaikka tekijänä on ollut ex-beatle George Harrison, joka myös osatuotti elokuvan. Tekijät myös ilmeisesti unohtivat, että toisessa pääosassa on aikansa kuumin poptähti, eivätkä pyytäneet tätä millään tavalla osallistumaan projektin musiikilliseen antiin, joka nyt siis jää – kuten kaikki muukin – olemattomaksi.
Ainakin dvd -pakkauksen suunnittelijalla on homma hallussa, sillä hän ymmärtää ainoat syyt laittaa levy sisään laitteeseen koneistoa rasittamaan: takakannessa on yksi kasvokuva Madonnasta, yksi Sean Pennistä ja lisäksi vielä yksi yhteiskuva. Onko edes mahdollista olla yhtään rehellisempi? Kyllä, nimittäin kyseiset kuvat oltaisiin voitu vain painaa paperille ja unohtaa hyvällä omallatunnolla paketin muu sisältö.
