Unissakävelemistä harrastava nuori neito Jennifer (Connelly) tulee Ameriikoista opintielle yhteen Sveitsin sisäoppilaitoksista, ja samoihin aikoihin joku alkaa kylmäverisesti karsimaan oppilaitten lukumäärää. Mutta elämä jatkuu, ja opin ohessa Jennifer huomaa erikoislaatuiset kykynsä hyönteisten suhteen ja tutustuu sattumalta lähellä asuvaan ötököihin erikoistuneeseen professoriin (Pleasence). Tämä johtaa ystävystymiseen ja yhdessä proffa ja tyttö keksivät lopulta tavan napata murhaaja. Wuu-uu-uu…
Jos koko 70-luku oli Dario Argenton jännityspainotteisen kauden aikaa, niin kasarikaudella miekkonen oli jo siirtynyt huomattavasti väkivaltamässyä painottavampiin kuvioihin. Niinpä, kun entisten leffojen levityssopimuksia oli laajennettu ja pää saatu pinnalle, niin oli mahdollisuus harjoittaa hiukka pidemmälti sitä maankuulua taiteellista vapautta. Ja kun kerta miehellä on selvästikin tyyli kohdallaan, niin antaa mennä vaan.
Eikä homma plärähdäkään tylsäksi neitojen nuijimiseksi kuten jotkut voisivat alun jälkeen olettaa vaan murhaajasta saadaan leivottua mielenkiintoinen persoona ennen grande finalea, kiitos Argenton visualistin kykyjen. Myös hyönteisten osuus asiaan saadaan liitettyä kohtauksiin hyvin ja muovattua toimivaksi tekijäksi. Ja jos niitä möykkyjä sattuisi sitten kässärissä tai muuten vaan ilmenemään, kuten yleensä Dario-sedän leffoissa tuppaa käymään, niin setä tasoittaa möykyt omalla persoonalisella kerrontatyylillään.
Kuitenkin tällä kertaa on päässyt käymään hieman köpelösti, sillä möykkyjä on päässyt syntymään hiukka liikaa eikä setä ole huomannut tasoittaa niitä kaikkia. Ja tämäkös häiritsee katsojaa hiukan eikä siitä kaikesta visuaalisesta peilailusta voi nauttia aivan täysin siemauksin kun pakostakin alkaa miettimään, että mistä helvetistä tuokin ukko tuohon tupsahti. Myös musiikinkäytön suhteen ollaan aika pahasti hakoteillä. Olisin mieluummin kuunnellut vaikka uudemman kerran niitä loistavia Keith Emersonin sulosäveliä Infernon ajoilta kuin mm. Iron Maidenia tai Motörheadia, jotka pauhaavat liian monessa jännäri-kohtauksessa.
Niin tai näin, Argenton faneille tämäkin on pakkokauraa eikä mitään aivan huonoa kauraa olekaan, mutta tähän italo-ohjaajaan vasta perehtymään alkaneille voisin suositella ennemminkin jotain miehen 70-luvun alkupuolen töistä ettei vaan menisi heti alussa luu kurkkuun ja tulisi pahaa mieltä.
nimimerkki: Sappy
