Ennen tämän elokuvan nauttimista sekä arvostelun kirjoittamista joudun tekemään muutaman välttämättömän toimenpiteen: ensin tilkitsen kaikki huoneeni aukot ja rakoset, suljen säppiin, lukitsen sekä peitän kaikki ikkunat ja ovet, panen tuolin esteeksi oveni eteen sekä nielaisen avaimeni. Nyt kukaan ei ole näkemässä. Nyt kukaan ei ole kuulemassa.
Henkilökohtaisesti pidän erittäin paljon musikaaleista. Kyse on eräänlaisesta kielletystä nautinnosta samalla tavoin kuin jonkun Bat out of hellin tai nukke-elokuvien fanituksesta. Suomessa kaikkea yllä mainittua pidetään yleensä todella omituisena ja sosiaalisesti miehiltä kiellettyinä vaikka minkälaisesta mestariteoksesta olisi kyse. Andrew Lloyd Webberin Cats on musikaalien musikaali, aito ja oikea klassikko. Se perustuu T.S. Eliotin lastenkirjaan sekä runoihin ja se kertoo nimensä mukaisesti laulavista kissoista. Eli toisin sanoen keskivertomusikaalia vieläkin kielletympää tavaraa. Olkoonkin että se on kaikkien aikojen suosituimpia ja kuuluisimpia musikaaleja, jota on esitetty myös useita kertoja Suomessa täysille katsomoille. Tämä näkemäni versio on Webberin vuonna 1998 tuottama kasettiversio supersuositusta musikaalista.
Elokuvan simppeli tarina kertoo vanhan kollin ympärille kokoontuvista laulavista kissoista, jotka yksitellen esittäytyvät, jutustelevat sekä heittävät kommenttia toisilleen. Yksi kissoista valitaan ihmeellisen palkinnon saajaksi. Sen enempää tarinaa musikaalissa ei oikeastaan ole, vaan pääosassa ovat musiikki, laulut sekä tanssi.
Andrew Lloyd Webberin Cats on ennen kaikkea täydellinen kokoelma erilaisia tunteita ja tunnelmia laidas laitaa. Säveltäjä on saanut teokseensa poikkeuksellisella tavalla yhdistettyä valtavan määrän erilaisia tyylilajeja sekä tuntemuksia traagisesta ja haikeasta balladista aina hauskaan ja ooppemaraisempaankin paatokseen sekä pop- ja funk -musiikkiin. En henkilökohtaisesti tuntenut hetkeäkään elokuvan rönsyilevän tai koostuvan vain yksittäisistä esityksistä, vaan musikaalissa oli koko ajan päällä tietynlainen yhtenäinen flow, joka vaihteli sujuvasti toisinaan energisempien ja toisinaan hiljaisempien kohtien välillä muodostaen tiukan ja yhtenäisen kokonaisuuden. Hienoa ja upeasti esitettyä musiikkia tuki erinomainen lavastus, puvustus sekä ennen kaikkea mahtava valaistus, joka jo itsessään onnistui luomaan tunnelmaa ja ohjaamaan mielialoja musiikin mukana. Näyttelijät olivat laulajina ja tanssijoina hekin ensiluokkaisia. Lauluista mieleen jäävin sekä varmasti se tunnetuin on lopun eeppinen ja haikea Memory. Valtavan, musiikilliselta sisällöltään rikkaan musikaalin jälkeen olo on raukea, jopa levollinen. Vähän kuin Prinsessa Mononoken jälkeen. Tällaisia kokemuksia harvoin pääsee todistamaan. Kaikki oleellinen ihmisen tunne-elämästä on ihmeellisesti saatu tiivistettyä kahteen tuntiin.
Cats on melkoisen upea musikaali; pidän siitä erittäin, erittäin paljon. Kuitenkin yksi hyvin iso ongelma elokuvassa on: nimittäin sen formaatti. Vaikka tällainen teos potkiikin muodossa kuin muodossa katsottuna ja kuunneltuna, se on loppujen lopuksi tarkoitettu teatterissa nautittavaksi ja näin koettuna se on kokemuksena vajaa. Voi vain kuvitella minkälaista se on nähdä oikeasti sellaisena kuin se on tarkoitettu. Kuulemma parasta koskaan.
