L.B.Jefferies, jota kutsuttaa Jeffiksi, on ollut monta viikkoa sairaslomalla jalan mentyä poikki. Ennen kuin tyttöystävä tulee illalla kylään, Jeffillä ei ole muuta tekemistä kuin katsoa ikkunasta, mitä naapurit tekevät. Jeffin naapuriseudulla tapahtuu vaikka mitä mielenkiintoista, joku menee naimisiin, joku nukkuu ulkona ja niin edelleen. Mutta Jeff alkaa epäillä, että äkäinen Lars-naapuri on murhannut oman vaimonsa, ja tästä alkaa Jeffin tutkimustyö murhan selvittämiseksi. Vaikka hän saa avukseen tyttöystävänsä Lisan, sairaanhoitaja Stellan ja poliisiystävänsä Thomas J. Doylen, mysteerin selvittäminen tulee olemaan hyvin vaikeaa…
Takaikkuna on Alfred Hitchcockin ohjaama jännityselokuva, jossa yhtä kohtausta lukuunottamatta ollaan koko ajan yhden huoneen sisällä. Usein elokuvassa katsotaan, mitä kadulla ja toisten ihmisten kodeissa tapahtuu, mutta tätä tarkastellaan melkein aina Jeffin huoneen ikkunan kautta. Tämä voi kuulostaa tylsältä, mutta elokuva on todella mielenkiintoinen. Hitchcock on ohjannut tämän elokuvan suurella ammattitaidolla ja määrätietoisuudella. Elokuva on kuvattu taitavasti, eli ikkunasta näkee elokuvassa hyvin muiden taloihin ja kadulle, ja näitä on myös mielenkiintoista katsoa. Naapurien elämä ei sinänsä ole tärkeä osa juonta, mutta heidänkin tapahtumia näkee aina välillä, ja kovin erityyppisiltä vaikuttivat Jeffin naapurit. Kuitenkin itse ”päätarina” keskittyy pitkälti murhamysteerin selvittämiseen. Murhamysteerin selvittäminen on toki aika käytetty klisee elokuvissa, mutta silti sitä on yleensä mielenkiintoista seurata, eikä tämä elokuva ole poikkeus. Alusta loppuun on mielenkiintoista katsoa, onko Lars murhannut vaimonsa, ja jos on, niin miten. Hitchcock on ohjaajana onnistunut mainiosti pitämään paketin kasassa, eli elokuvassa on löydetty juuri oikea tasapaino naapurien sivujuonten etenemisen, ja elokuvan päätarinan välillä. Pidin myös siitä, että koska naapurien tapahtumia nähdään ikkunan kautta, yleensä elokuvan aikana ei kuulla, mitä naapurit sanovat, sen sijaan se vain nähdään, mitä heille tapahtuu, suorastaan kuin mykkäelokuvassa. Tämä antaa myös paljon tilaa mielikuvitukselle, ja katsoja pääsee itse arvelemaan ja lukemaan rivien välistä, että miten esimerkiksi naapurin treffit sujuvat. Hatunnosto Hitchockin ohjaukselle myös siitä, että Takaikkunassa on mukava tasapaino synkälle juonelle asuinalueella, missä suurin osa ihmisistä vaikuttaa aika onnettomilta, mutta samalla elokuvassa on välillä paljon hauskoja kohtauksia. Humoristiset kohtaukset eivät kuitenkaan tee elokuvasta väkinäisen koomista, vaan vitsit ja hauskat lauseet on osattu pistää oikeisiin kohtiin, eikä elokuvassa mennä yli huumorin suhteen, vaikka tämä tuntuu olevan ainakin nykyään melko yleinen piirre elokuvissa. Tässä elokuvassa huumoria on kuitenkin osattu käyttää oikein. Hitchcockilla on selvästi ollut elokuvan kokonaisuus vahvasti hallussa.
James Stewart tekee loistavaa työtä Jeffinä, joka on kiltti mutta myös hyvin utelias valokuvaaja, joka uskaltaa myös pitää puoliaan. Stewart onnistuu hyvin pääsemään hahmonsa sisään, ja hänen näyttelynsä tuntuu aidonoloiselta. Grace Kelly, joka näyttelee kaunista Lisaa, joka on Steffin tyttöystävä, ei myöskään jätä kylmäksi. Kellykin näyttelee mainiosti elokuvassa, ja pidin siitä, että Kelly teki Lisasta vahvan naishahmon; vaikka aluksi Lisa vaikuttaa ”perinteiseltä” hemmotellulta prinsessalta, jota kiinnostaa lähinnä kalliit huvitukset ja tavarat, elokuvan aikana näemme, että hän välittää paljon muista ihmisistä ja osaa olla hyvinkin rohkea. Elokuvan loppupuolella Lisa jopa menee yksin mahdollisen murhaajan taloon etsimään johtolankoja ja todisteita, ja Jeffkin tulee tästä ylpeäksi. Kellyn ja Stewartin kemia myös toimii elokuvassa moitteettomasti; heidän hahmonsa vaikuttavat aidosti rakastavan toisiaan, mutta heidän yhteiset kohtaukset eivät mene liian siirappisiksi, vaan välillä Jeff ja Lisa myös riitelevät, ja puhuvat yhteisen tulevaisuuden haasteista. Stewart on loistava pääroolissaan, mutta Kelly tekee mielestäni vähintäänkin yhtä hyvän näyttelijäsuorituksen, ehkä jopa paremman. Vaikka Jeff on elokuvan päähenkilö, Lisa tuntuu kasvavan elokuvassa enemmän, ja näyttää enemmän erilaisia puolia ja tunteita itsestään. Lisa oli siis mielestäni elokuvan mielenkiintoisin hahmo.
Muista näyttelijöistä voisin mainita Wendell Coreyn, Thelma Ritterin ja Raymond Burrin. Hekin tekevät oikein hyvät roolisuoritukset. Corey näyttelee mainiosti Jeffin ystävää, kilttiä mutta hieman yksinkertaista Thomas-poliisia, joka kyllä auttaa Jeffiä, mutta ei järin innostuneesti. Ritter näyttelee myös ammatintaidolla sairaanhoitaja Stellaa, joka on mielestäni Thomasin ohella elokuvan hauskin hahmo. Stella sanoo melkein kaikissa kohtauksissaan hauskoja vanhoja sanontoja, ja suorasanaisesti pohtii, miten Lars on mahdollisesti murhannut vaimonsa, kerran jopa samalla, kun Jeff syö aamiaista! Burr taas näyttelee elokuvan ”pahista”, Lars-naapuria, joka on mahdollisesti murhannut syystä tai toisesta vaimonsa. Burr ei elokuvassa pääse paljon puhumaan, mutta hänen äänestään kuulee hahmolle sopivan möreyden ja jurouden, ja lisäksi Burrin hahmo näyttääkin elokuvassa kovin happamalta ja vaatimattoman näköiseltä, mikä sopii hahmon olemukseen, kuin nyrkki silmään. Elokuvan hahmot jäivät myös vahvasti minulle mieleen, ja heistä oli helppo pitää ja välittääkin elokuvan aikana, lukuunottamatta toki juroa Larsia, jonka tuskin oli tarkoituksenakaan olla pidettävä hahmo. Tästä saamme kiittää varmasti Hitchcockin mainiota ohjausta näyttelijöiden suhteen, ja myös näyttelijät itse ansaitsevat kiitokset siitä, että heidän hahmoistaan on niin helppo pitää.
Takaikkuna on yksi lempielovistani, ja pidän tästä itse enemmän kuin Alfred Hitchcockin kuuluisimmasta elokuvasta eli Psykosta, mikä on kyllä myös oikein hyvä elokuva. Elokuva jaksaa olla jännittävä alusta loppuun, edelleen useiden katsomiskertojen jälkeen. Suosittelen tätä elokuvaa erityisesti jännittävien elokuvien ystäville, ja oikeastaan muutenkin kaikille elokuvien ystäville. Annan siis Takaikkunalle täydet viisi tähteä, kyseessä on alusta loppuun otteessa pitävä mestariteos!
