Wimbledon on leffana kyllä täysin puhdasta hömppää ja kyllähän tällaistakin on kiva katsella väliin. Ei tarvitse olla suuri älyn jättiläinen jotta nimestä voi päätellä että ollaan tennismaailmassa ja Wimbledon-turnauksen tiimellyksessä. Peter Colt (Paul Bettany) on aktiiviurheilu-uransa ehtoopuolella oleva 32-vuotias brittiläinen pallonläimijä, joka on maailmanlistalla sijalla 119. Heppu pääse villilläkortilla mukaan kisaan. Kaveri ei ole koskaan voittanut mitään suurta vaan on tiukassa paikassa ”jäätynyt”.
Lizzie Bradbury (Kirsten Dunst) on jenkkiläinen nuori ja nouseva tähti valmentajaisänsä tiukassa kontrollissa. Peterin ja Lizzien välillä alkaa kipinät sinkoilemaan ja rakkauskin siinä leimahtaa sitten sivutuotteena. Lizzien isä ei pidä tästä, koska naisen ajatukset eivät pysy enää pelissä. Rakastavaisten touhuilulla on kaksinaiset vaikutukset. Peter saa ”voimaa” pelaamiseensa ja Lizzie menettää sitä. Tilanne menee tottakai hiukan kinkkiseksi, koska molemmat ovat tulleet pelaamaan ja voittamaan.
Kuten jo kertaalleen mainitsin kyseessä on hömppäleffa. Herkimpiä katsojia yritetään saada liikuttumaan urheiluleffoista tyypillisillä taputuskohtauksilla ja sillä että tiukat taistelijat ovatkin loppupeleissä pyyteettömiä ja epäitserakkaita persoonia. Kyllähän kasaan on kyhätty ihan kelpo urheilu-romanssi, joka nojaa paljon Kirsten Dunstin nimeen. Onhan hän kohtuullisen nimekäs näyttelijä tänäpäivänä.
Alussa tenniksen pelaamiseen on löydetty varsin mielenkiintoisia kuvakulmia, mutta tuo homma lätsähtää kun suhdepelit alkaa. Alku on huomattavasti mielenkiintoisempi kuin mitä leffa lopulta jättää käteen. Sikäli pieni pettymys hyvän alun jälkeen. Leffa ajautuu ikäänkuin patenttiuomille ja kaiken tapahtuvan pystyy sen jälkeen arvaamaan etukäteen. Kyllähän tällaisia leffoja aika-ajoin katselee, mutta ei kovin montaa vuodessa.
