Oopperan kummitus, tuo ehkä kaikkien aikojen kuuluisin ”Kautotar&Hirviö” -tarina on filmattu jo useaan otteeseen, vaihtelevin menestyksin. Kuuluisin näistä lienee ehkä se ensimmäinen ”mykkäelokuva”, jossa kummitusta klassisesti näytteli Lon Chaney vanhempi. Itse olen katsonut näistä elokuvista vain yhden, vuoden 1943 version, joka ei ehkä ollut niin hyvä kuin olisi voinut, mutta teki kuitenkin tarinallaan pienoisen vaikutuksen. Ja sitten tuli tämä ja olihan tämä pakko käydä katsomassa.
Elokuva kertoo nousevasta Oopperalaulajasta, Christinestä, johon Oopperatalon mystinen kummitus rakastuu ja uskottelemalla tälle olevansa musiikin enkeli tämä hurmaa Christinen. Mutta tämä ei suinkaan ole ainoa joka on Christineen ihastunut, vaan niin on myös Raol, joka auttaa Oopperatalon ihmisiä sieppaamaan kummitusta. Elokuvan edetessä selviää myös kummituksen tausta ja tapahtumat johdattelevat kohti suurta finaalia.
Elokuvasta heti ensimmäisenä päähän jäi se, että se oli todellakin mahtava. En pitkiin aikoihin ole nähnyt näin tunnelmallista elokuvaa. Tunnelmallisempi kuin Carpenterin Halloween!
Roolisuoritukset ovat mielestäni hyviä ja näyttelijät laulavat osuutensa loistavasti. Elokuvan muusiikit ovat suoraan mieleenpainuvia ja niitä kuuntelemalla pääsee aina tunnelmaan.
Äänellisen loiston lisäksi kuvallinen osuus on myös aivan yhtä loistavaa kuin ääni. Maisemat ovat suorastaan upeita ja kamera liikkuu juuri oikein luoden oikeaa kuvaa ympäristöstä. Ohjaajana Joel Schumacheria on arvosteltu lähinnä epäonnistuneiden Batman-elokuvien takia, mutta tässä herra tekee kyllä sellaista jälkeä että heikompaa hirvittää.
Kyseessä on varmastikkin alkaneen vuoden parhaimpia elokuvia, jonka loiston en usko katoavan edes pitemmän ajan kuluessa. Ajaton, tunnelmallinen kultateos, jossa on klassikon ainesta.
nimimerkki: Sano mitä sanot
