Britannian aktiivisista ohjaajista kenties tärkein Ken Loach lensi maailman tietoisuuteen hypnoottisella läpimurtoelokuvallaan Poika ja haukka (Kes). Nimettömän pohjois-Englantilaisen tehdaskaupungin pölynharmaata arkea ja nuoren pojan elämää kliseettömästi ja kiireettömästi kuvaava elokuva on aitoudessaan omalla tasollaan. Dokumentaariseen tyyliin kuvatussa elokuvassa näytetään mitään kaunistelematta mutta rappioromantiikkaa käyttämättä pojan kasvuympäristö, missä koulussa lyödään ja kotona äiti ei välitä ja isoveli dominoi. Mutta onneksi tehtaan rännissä asuva Kes-haukka jota Billy Casper nimeltään oleva päähenkilö alkaa kouluttaa tuo tuulahduksia isosta vapaasta maailmasta johon voi kenties lentää, pakoon.
Komediallisiin piirteisiin ylletään esimerkiksi liikuntatunnin jalkapalloa kuvattaessa missä jopa omat liikunnanopettajat ääliömäisyydessään kymmenkertaisesti ylittävä lihava, pieni mies manchester unitedin paidassa tavoittelee keinoin millä hyvänsä voittoa ja kunniaa kolmekymmentä vuotta nuorempia oppilaita vastaan ja kiusaa vähemmän liikunnallisia oppilaita kuten päähenkilöämme siekailematta. Mutta tätä elokuvaa olisi turha kutsua traediaksi, tai edes traikomediaksi sillä sitä tämä ei ole. Pelkkää lohduttomuutta, angstisuutta ja surua elokuva ei tarjoa, vaan aitoakin aidompaa realismia myös ilon hetkineen.
Monet realistisuutta tavoittelevat elokuvat kompastuvat liioitteluun tai siihen käsitykseen että realistisen elokuvan kuuluu olla paikalleen jämähtänyt, suoraan sanottuna tylsä. Mutta katsomiskokemuksenakin Kes on erittäin hyvä, vähäiset tapahtumat vievät elokuvaa eteenpäin ja loppu tuntuu tulevan liiankin äkkiä. Kylän ihmisiin ehti tottua, tutustua ja ihastua ja halusi kuulla lisää heidän elämistään, varsinkin päähenkilöpojan Billyn. Tulevaisuus tehdaskylässä, tehtaassa tai kenties isoveljen jalanjäljissä pelurina tuntuu olevan varsin todennäköinen.
Kes on loistavaa ajankuvaa 60-luvun lopun britanniasta, ympäristöstä mihin uusinta uutta edustaa hippiliikkeen sijasta työväenliike.
