Hollywood ja realismi saattavat samassa lauseessa vaikuttaa ensikuulemalta melkoiselta oksymoronilta, mutta todellisuudessa kiiltokuvamainen jenkkielokuvateollisuus on tuottanut ainakin yhden, jopa inhorealismiin taipuvan mestariteoksen; Erik von Stroheimin ohjaaman, vuonna 1924 ensi-iltansa saaneen Ahneuden.
Ahneuden päähenkilö on John Macteague (Gowland), kaivostyöläinen, joka lähtee elokuvan alussa hammaslääkärin oppiin, muuttaa kaupunkiin ja nai rakastamansa naisen, Trinan (Pitts), jonka myöhemmin voittama rahasumma käynnistää tapahtumasarjan, joka suistaa jokaisen avainhenkilön elämän raiteiltaan. Huikean kouraisevaa loppuratkaisua en suin surminkaan lähde paljastamaan, riittänee kun sanon, että se todellakin herättää kaikessa karuudessaan erittäin voimakkaita tunteita.
Neljä tuntia saattaa tuntua monesta käsittämättömän pitkältä kestolta etenkin mykkäelokuvalle. Ahneudesta pitikin alun perin tulla peräti kymmenen tunnin pituinen spektaakkeli, mutta se typistettiin tuotantoyhtiön vaatimuksesta vaatimattomasti kahden tunnin pituiseksi,edelleen erittäin toimivaksi elokuvaksi. Sittemmin siitä on julkaistu useampi restauroitu versio, joista nelituntinen, still -kuvilla entisöity, nyt arvosteltava versio taitaa olla pisin ja perusteellisin.
Ahneus käyttää aikansa edukseen ja koko teos tuntuukin vain kasvavan, monipuolistuvan ja syvenevän silti muuttumatta missään vaiheessa monen muun lyhyemmän teoksen tavoin tylsäksi ja puuduttavaksi juonimaratoniksi. Maestro Stroheim loihtii valkokankaalle niin vahvaa, syvällistä realismia, että elokuvan ihmisten tekemiset jaksavat todella kiinnostaa ja herättää ajatuksia. Ahneuden kohdalla ”syvällinen” onkin osuva sana. Tuskin missään muussa elokuvassa on päästy näin elämänmakuiseen ja hätkähdyttävän todentuntuiseen lopputulokseen.
Osansa gloriasta ansaitsevat myös huikeaa työtä tekevät näyttelijät, erityisesti Gowland, Pitts, sekä parin ystävää ja kiistakumppania Marcusta näyttelevä Jean Hersholt. Kukin eläytyy rooliinsa täydellisesti, ajalle poikkeuksellisesti ilman ylinäyttelemistä. Erityisen vaikuttava on lopun Kuolemanlaaksossa paahtavassa kuumuudessa kuvattu kohtaus, jossa näyttelijöiden tuska on poikkeuksellisesti täysin aitoa, lähes käsin kosketeltavaa.
Ahneus on kiistatta yksi realistisen elokuvan suurista mestariteoksista, sekä yksi parhaimmista koskaan tehdyistä elokuvista. Harmittavasti myös yksi aliarvostetuimmista.
