Tšekkimestari Milos Formanin ensimmäinen värielokuva ja viimeinen kotimaassaan ohjaama, Hoří, má panenko sijoittuu erään nukkavierun syrjäkylän palolaitoksen pippaloihin. Alun perin hänet Tšekin uuden aallon johtohahmoksi nostaneen elokuvan Lásky jedné plavovláskyn jatko-osaa suunnitellut Forman oli käsikirjoittajaporukkansa kanssa jättänyt Prahan ja lähtenyt hakemaan kirjoitusrauhaa elokuvaa varten Krkonoše-vuorille Vrchlabín pikkukylään. Kylässä he itseään viihdyttääkseen menivät erään paloaseman tanssiaisiin, ja iltamia seuraillessaan näkivät sellaisia sattumuksia että päättivät hylätä kaikki aiemmat ideansa ja ryhtyivät työstämään omaa versiotaan palomiesten juhlista.
Elokuvassa palomieheksi kunnioitettavaan ikään, peräti 86-vuotta täyttävä aseman päällikkö on sairastunut syöpään ja on jättämässä toimeksiantoaan. Kollegat haluaisivat vielä muistaa rakasta päällikköään jotenkin, ja päättävät antaa tälle läksiäislahjaksi koristeellisen pienen palokirveen, sekä järjestää suureelliset juhlat asemalla. Jo juhlien järjestelyissä sattuu jos jonkinlaista kommellusta, eikä itse juhlissa suju yhtään sen paremmin…
Elokuva luottaa huumorissaan noloihin tilanteisiin ja leikittelee sosiaalisilla käytöskoodeilla ja auktoriteettien velvollisuuden tunnoilla saaden katsojan kiemurtelemaan myötähäpeässä, hyvässä mielessä. Nämä teemat aikaansaavat useita absurdeja tilanteita, omituisia juonitteluja ja koko elokuvan kattavan painajaismaisten katastrofien sarjan. Näyttämön näille komponenteille tarjoaa palomiesten ja juhlavieraiden ristituli, jossa vieraat pyrkivät, osin tiedostamattaankin, torpedoimaan juhlia samanaikaisesti kuin palomiehistö yrittää epätoivoisesti pitää kaikkea kasassa ja viedä juhlaa läpi ennalta määrätyn ohjelman mukaan, kävi miten kävi.
Urheiden sammuttajiemme harmiksi kaikki ei kuitenkaan suju niinkuin oli suunniteltu; ohjelmassa olleita kauneuskilpailuja ei meinata saada edes aikaan, ja lopuksi kaunottaret kieltäytyvät nousemasta lavalle. Kun kaikki on taas jotenkin raiteillaan, syttyy erään miehen talo palamaan ja ylväs isäntäväkemme täyttää velvollisuutensa rientäessään sammuttamaan paloa – lumen ja lapioiden avulla, koska paloauto jäi kiinni hankeen. Seuraavaksi talonsa menettäneelle päätetään tarjota arpajaisvoittoja. Ahneet kyläläiset ovat kuitenkin vieneet kaikki arpajaispalkinnot omiin taskuihinsa. Ainoa joka edes yrittää hyvittää tekonsa, on eräs palomies, joka jää kiinni rysän päältä vaimonsa varastaman painekinkun kanssa. Julkinen häpeä on hänelle liikaa, ja hän pyörtyy. Virkaveljet auttavat häntä kantaen hänet takahuoneeseen, jossa käydyssä keskustelussa elokuvan järjestelmäironia kohoaa huippuunsa palomiesten voivotellessa etteivät he koskaan voi pelastaa mainettaan tapahtuneelta, ja ihmetellessä miksi ihmeessä tämä typerän naiivi ja rehellinen pyörtynyt veijari ylipäänsä yritti palauttaa varastamaansa, eivät he muut niin tekisi! Lopulta he päättävät, palokunnan maineen pelastaakseen, julistaa kaikki vierailijat epäillyiksi, sillä olisivathan hekin jotka eivät varastaneet mitään voineet varastaa jotain. Heidän palatessaan salin puolelle kaikki vierailijat ovat kuitenkin poistuneet. Jäljellä on vain eläkkeelle siirtyvä päällikkö, jonka kaikki ovat unohtaneet pitojen sekamelskassa. Maneereitaan jatkaen palomiehet vievät juhlat vielä päätökseen, antaen päällikölle lahjansa, jota seuraa päällikön silloiseen tilanteeseen nähden loistavan ironinen ennalta harjoiteltu puhe. Mutta voih, myös lahja on varastettu. Murphyn laki palomiesten kekkereillä on tulenarka yhdistelmä.
Teoksesta on löydettävissä kaksi puolta, toisaalta se on vain lystikäs palomiesfarssi, jossa kaikki menee hullunkurisesti pieleen, mutta elokuva nähdään usein myös satiirina, jonka katsotaan kritisoivan paitsi yleisellä tasolla auktoriteettivaltaa myös laajemmin silloista Tšekkoslovakiassa vaikuttanutta sosialistista järjestelmää. Tietyllä tasolla elokuva onkin allegorinen, palolaitos on kuin kommunistinen valtio pienoiskoossa; kulisseja ja arvokkuutta pyritään pitämään yllä vaikka sen kannattelijat huomaisivat itsensäkin naurunalaisiksi eikä edes kansa itse luottaisi systeemiin, vaan röyhkeästi varastaisi tältä ajatellen vain omaa etuaan.
Elokuva ehti pyöriä muutaman viikon teattereissa Prahan kevään aikana, mutta Varsovan liiton panssarivaunujen kaupungin kaduille saapumisen jälkeen puri elokuvan iva myös neuvostopäättäjiin jonka myötä elokuva asetettiin ”ikuiseen pannaan.” Paitsi että elokuva suututti neuvostosensorit (ja Tšekin palomiehet), suuttui myös elokuvan italialainen tuottaja joka vetäytyi hankkeesta jättäen ohjaaja Formanin kohtaamaan jopa 10 vuoden vankeusrangaistuksen aiheuttamastaan ”taloudellisesta vahingosta valtiolle.” Hänen ranskalaiset ystävänsä kuitenkin maksoivat takuut, mutta ohjaaja joutui jättämään kotimaansa siirtyen ohjaamaan elokuvia Hollywoodiin. Forman itse tosin on aina väittänyt, ettei elokuva sisällä minkäänlaista symboliikkaa tai monitulkinnallisuuksia. Tälläinen tarkoittaa elokuvan kannalta sitä, ettei sen ivan kohteeksi joutuneet systeemit sinänsä ole läpimätiä, vaan ”vika” on syvemmällä ihmisessä itsessään riippumatta siitä millaiset rakenteet pyrkivät näitä voimia kahlitsemaan. Jokainen voi todistaa tätä vaikkapa ala-asteen oppitunnilla, jolla opettajatar yrittää turhaan pitää järjestystä yllä kaoottisessa luokassa, jonka jäsenistö pelaa aivan omilla säännöillään. Tässä valossa Forman joutuikin vain valitettavien väärinkäsitysten uhriksi.
Elokuvan ehdottomasti suurin voimavara on sen maanläheisyys ja realistisuus. Teos onnistuu behavioristisessa lähestymistavassaan kuvastamaan ihmisen tyypillistä käyttäytymistä hämmästyttävän loistokkaasti, vaikkakin tekee sen kenties turhan groteskisti. Ihmiset ja kommellukset ovat kuin mistä tahansa pienestä syrjäkylästä, jossa yhteisö kokoontuu yhteisiin rientoihin. Itse asiassa elokuva olikin kuvattu samassa Vrchlabín kylässä josta Forman innoituksen elokuvaan sai, näyttelijöiden ollessa kyläläisiä ja miljöönä paikallinen kulttuuritalo. Forman tasapainoilee hienosti hyvän maun rajoilla, vaikka väki kuvataan kokoajan hieman homssuisena ja sivistymättömänä, ei elokuva missään vaiheessa lähde julmasti pilkkaamaan heitä. Vaikkei tšekkikaunottaret välttämättä olekaan viehättävimmästä päästä, tai kyläläiset niitä välkyimpiä, tuovat juuri tälläiset kotikutoiset ja naturalistiset elementit elokuvaan sitä herttaisuutta ja kotoisuutta mikä varmasti saa palaamaan elokuvan ääreelle vielä uudelleenkin.
Tätä nuhruista maailmaa tukee onnistuneesti elokuvan ruskeasävytteinen värimaailma. Observoiva, lähes dokumentaristinen kuvaus tekee myös elokuvasta realistisemman. Ikään kuin mukana olisi kuvaaja joka vain tallentaisi kommellukset filmille. Lyhyt kesto takaa dynaamisen ja toimivan elokuvan, jonka seurassa ei tylsää tule. Yhteiskuntakriittiset merkitykset, oli niitä sitten tai ei, eivät nouse missään vaiheessa liian suureen rooliin, ja elokuvaa voikin katsoa puhtaana komediana.
Kaiken kaikkiaan Palaa, palaa! tarkastelee oivallisesti ihmisen käyttäytymismalleja repien niistä hienoa komediaa. Elokuva on myös, vaikka ohjaajan tahtomattaankin, yksi pieni tekijä hullun vuoden 1968 tapahtumissa ja tämän myötä muutoksessa kohti avoimempaa maailmaa.
