Varoitus! Jos olet aikeissa katsoa elokuvan ja haluat välttää spoilereita, niin lopeta lukeminen suosiolla tähän.
Pitkäaikaiset ystävät Bette (Lone Fleming) ja Virginia (Helen Harp) tapaavat toisensa sattumalta Lissabonissa ja päättävät lähteä turistikierrokselle, mukanaan Virginian hyvä ystävä Roger (César Burner). Junamatkan aikana Virginia kuitenkin saa tarpeekseen Bettyn ja Rogerin jatkuvasta flirttailusta ja lähtee kesken junamatkan omille teilleen jalkapatikalla.
Pian tämän jälkeen Virginia saapuu hylätyn linnan raunioille ja koska on jo myöhä, hän päättää viettää yönsä linnan synkissä kolkissa. Autuaan tietämättömänä siitä, että hänen läsnäolonsa on herättänyt linnan läheisyyteen haudattujen, sadististen temppeliritareiden ruumiit eloon. Virginia saa surmansa luurankomaisten temppeliritareiden toimesta ja kun hänen ruumiinsa viimein löydetään, ottaa paikallinen etsivä yhteyttä Betteen ja Rogeriin, jotka järkyttyneenä ystävänsä kuolemasta päättävät yhdessä selvittää tämän mystisen kuoleman aiheuttajan.
Tutkimuksissaan Bette ja Roger syventyvät vanhoihin legendoihin okkultistisista temppeliritareista, jotka satoja vuosia sitten tappoivat ja joivat lukuisten nuorten naisten verta saavuttaakseen ikuisen elämän. Ritareita alettiin vainoamaan tekojensa vuoksi ja heidät kaikki tapettiin ja korppien annettiin syödä heidän silmänsä, etteivät heidän siulunsa näkisi enää koskaan palata takaisin.
Samoihin aikoihin Virginia nousee kuolleista ruumishuoneella ja alkaa saalistamaan elävänä kuolleena ympärillään olevia ihmisiä. Helen Harpia katselee toki mielellään niukissa pukeissa vaeltelevana zombiena, mutta siitä ei pääse mihinkään, että tämä osa elokuvasta jää auttamatta päälleliimatun oloiseksi, eikä sillä tunnu olevan lyhyydessään juuri minkäänlaista funktiota koko elokuvassa.
Bette ja Roger lähtevät tutkimaan perinpohjin pahamaineista temppeliritareiden linnaa ja saavat suostuteltua mukaansa kovanaamaisen Pedron (Joseph Thelman) ja tämän vampahtavan rakastajattaren Marian (Maria Silva). Jo hyvissä ajoin katsoja huomaa, että näiden ihmisten egot eivät aivan mahdu saman rakennuksen seinien sisälle ja erimielisyydet alkavat hiertää vähä vähältä kaikkien hermoja. Kun lopulta yliluonnollinen kauhu alkaa nostaa päätään, tulee se kaikille täydellisenä shokkina.
Näyttely on suurimmaksi osaksi joko keskinkertaista, tai huonoa ja itseäni alkoi elokuvassa häiritsemään varsinkin naishahmojen yleinen avuttomuus ja julmettu kirkuminen tiukan paikan tullessa eteen. Motkottaa voisi toki siitäkin, että ritareiden ratsujen ilmaantumista tyhjästä ei edes yritetä selvittää katsojalle missään vaiheessa, mutta se mikä kehnossa näyttelytyössä ja pienissä epäloogisuuksissa hävitään, voitetaan kuitenkin elokuvan hienossa tunnelmassa. Öiset kuvat sumuisesta hautausmaasta ovat komeaa katseltavaa ja musiikit toimivat hyvin. Itse elokuvan hirviöt, eli kuolleet temppeliritarit ovat niskakarvoja nostattavia ilmestyksiä ratsastaessaan hevosillaan ja etsiessään uhrejaan pelkän kuulonsa avulla.
Aikaansa nähden Tombs Of the Blind Dead pitää sisällään muutamia poikkeuksellisen sadistisia kohtauksia ja sen efektit ovat kestäneet suurimmaksi osaksi hyvin aikaa. Varsinkin zombieritareiden maskeeraukset ovat kaikessa groteskiudessaan hienon näköisiä. Elokuvan suurin viehätys piileekin enemmän sen verkkaisen goottilaisessa tunnelmoinnissa, kuin graafisen väkivallan näyttämisessä. Tombs Of the Blind Deadia voin suositella varauksetta kaikille niille, joiden mielestä zombie-elokuvat alkavat kaikki jo olla yhdestä ja samasta puusta veistettyjä. Poikkeuksiakin nimittäin löytyy.
