Ohjaaja Tim Burton ei ole vielä viittäkymmentäkään, mutta on siitä huolimatta ohjannut jo melkoisen tukun klassikkoelokuvia. Floppeja on vain muutama, ja Saksikäsi Edward kuuluu ehdottomasti siihen klassikkojen joukkoon.
Burtonin aatoksiin jo lapsena eksynyt Saksikäsi Edward toi parrasvaloihin myös vasta muutaman pienemmän roolin väsänneen Johnny Deppin, ja jotakin ohjaajan ja näyttelijän välisestä luottamuksesta kertoo se, että Depp on työskennellyt Burtonin kanssa useamminkin. (Vaatevarkauksiin nykyään erikoistunut?) Winona Ryderkin onnistuu Burtonin alaisuudessa huomattavasti tyypillistä paremmin.
Saksikäsi Edward on kuin iltasatu, ja sen muotoon se loogisesti onkin puettu. Nimeltä mainitsematon nainen alkaa kertoa lapsukaiselle mystistä tarinaa Edwardista, joka oli tiedemiehen luoma. Tiedemies ehti kuitenkin kuolla ennen kuin sai luomuksensa kädet valmiiksi ja niin poikapolo jäi asumaan synkkään linnaan yksinään – vain sakset käsinään! Vuosien yksinäisyys päättyi meikkimyyjä Boggsin ilmestyttyä goottilinnaan ja pelastettua Edward mukaansa ihmisten ilmoille.
Elokuvan hienoin osa on kontrasti tavisten ja Edwardin välillä: raja on satiirimaisen ja tarkoituksellisen jyrkkä, tavikset asuvat kaikki samanlaisissa taloissa, ja muodostavat oman värikkään ja iloisen yhteisönsä. Edwardin entisessä maailmassa kaikki oli tummaa ja yksinäisyys oli ainoa väri synkkyydessä. Siispä muutos on äkkipudotus uuteen maailmaan. Ja sen Edward saa myös kokea karvaasti. Aluksi poikkeavaa tapausta oudoksutaan, sitten ihannoidaan yli kaiken ja lopulta ihmisten pelot outouksia ja poikkeavuutta kasvavat huimiksi ja vievät elokuvan sen traagiseen loppunäytökseen.
Välille mahtuu niin tavoittamattomissa olevaa rakkautta kuin syrjintää pahimmissa muodoissaan. Edward ei yksinkertaisesti kuulu siihen maailmaan, johon hänet on hyväntahtoisesti tuotu oppimaan massoihin sekoittumista ja suvaitsemattomuutta. Edwardin saksikäsilläään luomat pienet hauskuudet ovat ratkirieumukkaita ja hänestä kasvaa yksi elokuvien suurimmista symppiksistä (jos hän ei sitä jo aluksi ole). Puhetta siihen ei juuri tarvita, sillä arpikasvoinen friikki sanoo leffassa vain 169 sanaa.
Saksikäsi Edward on (joulu)satu, siitä ei ympäri pääse. Maisemat vaihtelevat Burtonin tyyliin kirkkaimmista väreistä kaikkein tummimpiin ja rujoimpiin maisemiin. Lopun kirkkaana hohtavat jäääveistokset ja loputon lumisade ovat visuaalipuolen kauneimpia vetoja. Ja onhan perheen tyttären Kimin ja Edwardin romanssissakin jotain syvältä koskettavaa.
Burtonin muista töistä pitäneet rakastanevat tätäkin, ja löytänevät itsensä uppoutuneena mielikuvitusmaailmaan. Ja mielikuvitusta Burtonilla todella riittää…
