Drugs are bad, mmkay?

17.1.2015 12:46

Arvioitu elokuva

Ohjaajat:
Käsikirjoittajat: ,
Alkuperäinen nimi:Mr. Nice
Valmistusvuosi:2010
Pituus:121 min

Elämäkertaelokuvia katsoessani olen huomannut monenlaisia ongelmia. Esimerkiksi useissa tapauksissa monet niistä sisältävät toistuvia ”virheitä”: toisinaan leffan pituuteen ängetään liikaa tapahtumia tahi kiinnostavimmat asiat ohitetaan miltei olankohautuksella. Mr. Nice sortuu vähän kumpaankin. Elokuvassa on liian pitkä tarkastelujakso, jossa se pyrkii käymään läpi suunnilleen koko Howard Marksin aikuiselämän tämän vapautumiseen asti. Toisaalta filmi myös pikakelaa kiinnostavimmat yksityiskohdat huumeiden salakuljetuksesta ja painottaa hetkittäin liikaa päähenkilön suhdetta perheeseensä. Ei siinä mitään jos ote olisi jollakin tavalla tuore, mutta näin ei valitettavasti ole. Turtumus iskee tällä saralla hyvin pian.

Mr. Nice perustuu Howard Marksin samannimiseen kirjaan, jonka hän julkaisi pian vapautumisensa jälkeen vuonna 1996. Itse leffa siis kertoo karkeasti ottaen miekkosen imperiumin rakentamisesta, ylläpidosta sekä lopulta luhistumisesta. Aika tuttua huttua, jos on vähänkään enemmän elokuvia katsonut. Päähenkilöllä on tiettyjä periaatteita kuten se ettei hän salakuljeta ns. kovia huumeita. Elokuvan draamapuoli kietoutuu sen ympärille kuinka syvästi hän rakastaa perhettään, jonka kanssa hän kuitenkin pidemmän päälle tylsistyy ellei mies saa annostaan salakuljetuksen tuomaa jännityksen tunnetta. Tästä syystä lopettaminen ei parista kelpo yrityksestä huolimatta tule kysymykseenkään. Toki ko. toiminnalla myös tienaa hyvin ja ahneushan maailmaa pyörittää.

Päähenkilöä näyttelevä Rhys Ifans sopii ulkoisesti hivenen sotkuisen Howard Marksin rooliin. Hän tekee roolissaan uskottavaa työtä herätellen katsojan sympatioita viallisen inhimillistä rosmoa kohtaan, joka sisimmässään ei suinkaan ole ”paha”. Hän pikemminkin elää siinä uskossa ettei vika ole hänessä vaan laeissa, jotka kieltävät mietojen, tajuntaa avartavien huumeiden käytön. Marksin rakkaudenkohdetta/myöhempää vaimoa näyttelee mm. Boys Don’t Cry elokuvassa esiintynyt Chloë Sevigny. Hänen osansa jää melko pieneksi eikä siitä vähästä voi oikein sanoa mitään. Oikeastaan koko filmi on lähinnä Ifansin showta, jos näin voidaan sanoa, sillä sivuhahmot eivät montaa kertaa ensiesittelynsä jälkeen ruudulle palaa. Tärkein heistä Marksin vaimon ohella lienee David Thewlisin esittämä IRA:n jäsen, joka tulee mukaan bisneksiin niiden alkuvaiheissa. Thewlis näyttelee puolihullua soturia sangen uskottavasti.

Kuten todettua leffan suurimmat ongelmat ovat liian pitkä, yli kolmelle vuosikymmenelle ulottuva aikakehys, päähenkilön liian dominoiva asema, fokuksen jatkuva siirtyily itse salakuljetuksen ja perhe-elämän välillä sekä tiettyjen kohtien ylihyppääminen, josta seuraa häiritseviä tarinallisia aukkoja. Esimerkiksi seitsemän vuoden ohittaminen yhdessä sivulauseessa on vielä pikkujuttu. Vaihtoehtoisesti monimutkainen salakuljetussuunnitelma voidaan tekaista ilmeisesti miltei sormia napsauttamalla. On filmissä tietenkin rutkasti hyvääkin. Toimivat tukevat roolit, pari erittäin hauskaa kohtausta, jokunen hienohko toiminnanpurske sekä pikkutarkat miljööt tuovat elokuvalle plussaa. Leffan pituus on tällä kertaa kaksipiippuinen juttu: toisaalta pidempi kesto olisi tuonut lisää syvyyttä, yhtäältä turhan matskun olisi voinut korvata tarinan etenemisen kannalta relevantimmalla sisällöllä.

Mitä voimme oppia Howard Marksin tarinasta? Ainakin sen, että huumeet ovat pahasta okei? Tietty elämänpolku tuo mukanaan riskejä, joita ei voi hallita ja vaikka voisikin, panokset ovat monelle liian valtavat. Yhtä kaikki parempiakin elämäkertoja on olemassa, tosin tämä ei ole lähelläkään niiden huonointa laitaa. Eritoten jos aihe kiinnostaa niin mikä ettei tämän parissa viihtyisi vieläkin paremmin kuin allekirjoittanut.

Arvosteltu: 17.01.2015

Lisää luettavaa