James Nesbitt loistaa pääroolissa, mutta käsikirjoitus olisi vielä vaatinut työstämistä.

26.3.2009 19:29

Jaa, James Nesbittkö mukavan näköinen mies? Jekyll (ja Hyde) -sarjassa, klassikkotarinan modernissa versiossa, voi todeta, että Nesbitt ei välttämättä ole sen näköinen ja oloinen tyyppi, johon jokainen haluaisi törmätä pimeällä kujalla.

Tämän kuusiaosaisen jännityssarjan perusasetelma on seuraava: Tom Jackman (Nesbitt), leppoisa tohtori ja perheenisä, havaitsee itsessään muutoksen. Vähän väliä hän huomaa kadottavansa itsensä hallinnan ja muistinsa tuolta ajalta. Tieteen miehenä Tom päättää ryhtyä tutkimaan asiaa ja tekee samalla kaikkensa, jottei perhe joutuisi kokemaan minkäänlaista harmia hänen kohtauksistaan. Vaimo Claire (Bellman) tulee tietysti epäluuloiseksi miehensä toimista. Vähitellen käy ilmi, että Jackmanin monin tavoin estoton toinen minä, herra Hyden kauhistuttava inkarnaatio, kiinnostaa tieteen nimissä muitakin kuin tohtoria itseään.

Jekyll (ja Hyde) toimii paljolti James Nesbittin muuntautumiskyvyn varassa. Nesbitt on lähes ällistyttävä roolissaan, sillä hän ei tarvitse Hydeensä kilokaupalla pakkelia, CGI:tä tai oikeastaan paljoa mitään muutakaan ulkoista antaakseen itsestään kuvan tosi pahana tyyppinä. Siinä on taas yksi todiste siitä, ettei ulkonäkö ole kaikki.

Gina Bellmanin viileänkuuma Claire-vaimo ei ole hahmona läheskään yhtä kiinnostava kuin Nesbittin ”Jekyll”, mutta Bellman on silti jatkuvajuonisen sarjan kehityksessä tärkeä tukipilari. Muut hahmot ketkusta Peter Symestä (osaansa turhan mukavannäköinen Lawson) väkinäisen hauskaan etsiväpariin (Syal & Woolgar) jäävät auttamattoman ohuiksi. Michelle Ryanin muikea Katherine Reimerkin latistuu tarinan loppua kohti kuin käsikirjoittaja Steven Moffat ei olisi jaksanut miettiä hahmolle kunnon käyttöä. Heitä katsellessa voi miettiä, olisiko Jekyll (ja Hyde) voitu toteuttaa vielä paremmin vain kolmen tai neljän näyttelijän voimin ja vaikka dogma-tyylillä.

Monta vauhdikasta twistiä sisältävä Jekyll (ja Hyde) pyrkii kevyeen viihteellisyyteen. Se ei siis jää miettimään syvällisiä ihmisen pimeästä puolesta, vaan pelkästään leikittelee Robert Louis Stevensonin romaanin päähenkilöllä modernia tekniikkaa pursuilevassa ympäristössä. Katsojan samaistuminen hahmoihin jää löyhäksi. Sarja saattaakin näin lopulta jättää sellaisen tunteen kuin kotisohvalla olisi seurannut kivasti dramatisoitua, mutta muuten kokolailla löperöä dokumenttielokuvaa.

Arvosteltu: 26.03.2009

Lisää luettavaa