Harmillista, mutta Tim Burtonin synkistely ja supersankarieepos Batman ei toiminut enää kuten lapsuus sen oli määritellyt. Ainakin puolikas ellei kokonainen tähti oli karannut vuosien myötä ja hieman sellainen ajansyömä fiilis jäi vanhasta kunnon nahkaviittasankarista. Välistä jopa ihan nauratti tuo nahkatrikoomeininki, mutta onneksi “nauran vain ulospäin, hymyni ei ulota pinnan alle”.
Batman liikahtelee ihan sieltä säälittävimpien hetkien syövereistä koukkuvaijereiden kanssa loistokkaisiin leffahetkiin vain pudotakseen katolta takaisin pohjalle. Jack Nicholsonilla on se kuulu pirullinen ilme taas kasvoillaan, entistä kierompana jopa hetkittäin. Hän on konkreettisesti Burtonin jokerikortti, joka pelastaa paljon. Michael Keaton on mielestäni monesti aika vaisu, eikä Batmanin & Bruce Waynen rooli tee poikkeusta. Supersankarileffojen kaunotarkisassa Kim Basinger häviää vaikkapa Hämiksen kullalle Mary Janelle 6-0.
Brucen Waynen tyly nuoruus ja Jokerin cool “oletko tanssinut paholaisen kanssa kelmeässä kuunvalossa?” –kysymys ovat sitä parhainta osastoa, jossa Burton on omimmillaan ja saksii filkasta irti kaiken tumman paatoksen. Muu jää helpommin unholaan. Ehkäpä viime vuosien sarjakuvaversiontien ja supersankaristoorien ylitarjonta ovat hieman nakertaneet terää superheroilta. Sellaista se inflaatio on.
Sananen vielä Burtonin hovisäveltäjä D. Elfmanista: hän ansaitsee nimittäin syvän kumarruksen, vaikka ei aivan parhaimpien töidensä tasolla Lepakkomiehen scorella olekaan.
