Talven valoa (1963)
- Alkuperäinen nimi:
- Nattvardsgästerna
- Tuotantovuosi:
- 1963
- Ohjaajat:
- Ingmar Bergman
- Käsikirjoittajat:
- Ingmar Bergman
- Pääosissa:
- Allan Edwall, Gunnar Björnstrand, Gunnel Lindblom, Ingrid Thulin, Max Von Sydow
- Maat:
- Ruotsi
- Kielet:
- ruotsi
- Pituus:
- 78 min
- Genret:
- Draama
- Elokuvasarja:
- Kuin kuvastimessa, Talven valoa, Hiljaisuus
Keskiarvo
Arvostelut (2): 
Pikatuomiot (54):
Oma pikatuomio
Kirkko, uskonsa kadottanut pastori ja itsemurhaa pohtiva Max von Sydowin näköinen mies. Ja lisänä paljon monologeja. Kukapa muu kuin Bergman olisi moisista paloista leffansa loihtinut?
Vuonna 1962 valmistunut, ns. Usko-trilogian toinen osa Talven valoa lukeutui ohjaaja Ingmar Bergmanin omiin henkilökohtaisiin suosikkeihin laajassa tuotannossa. Ruotsalaismestarille tyypillinen raamatullinen ja puitteiltaan minimalistinen elokuva jättää kuitenkin katsojaansa hieman turran olon. Positiivisesti ajateltuna olo on kuin voimakkaasta saarnasta juuri poistuneella, negatiivisesti mitäänsanomattomuuteenkin kallistuvan kuuluisan teoksen nähneellä.
Jumalani, miksi minut hylkäsit? -hengessä latoo elokuvan pappi (Gunnar Björnstrand) ohjeita miehelle (von Sydow), joka on ajautunut maailmantilanteen vuoksi itsemurha-aatoksiin. Ja sellaisesta sielunhoidosta ei juuri apua ole, ei varsinkaan pappismiehen suusta kuultuna. Siksipä menneen suhteen karikkoja mm. viisiminuuttisen monologin kautta ruotiva ja tiukasti kirkon pyhässä (?) ilmapiirissä pysyttelevä leffa tarpoo kovin synkissä mietteissä.
Elokuvan hienoin hetki on ehkä se, kun sivuhenkilö Algot lataa analyysin Jeesuksen kärsimyksestä todeten, että hankalinta lienee ymmärtää se, että kukaan ei ymmärrä silloin kun pitäisi ymmärtää. Muuten mennäänkin, toki inhimillisissä, paikoin viiltävän osuvissa, masentuneen kalvakoissa fiilareissa. Jumalan hiljaisuuttakin pohdiskellaan tuttu hetkinen. Seitsemännen sinetin ja kumppaneiden magia kiiluu jossakin kaukana.
Pisteet:
Arvosteltu: 18.01.2008
Katsottu: Kotona
Bergman kertoo leffan introssa, ettei hän halunnut mielistellä teoksellaan ketään. Sen tapahtumapaikkana on kirkko, jossa pastori Tomas (Björnstrand) saarnaa vakaan tottuneesti. Penkkirivit ovat lähes tyhjiä. Yhdellä istuu silmälasipäinen nuori nainen, toisella aviopari ja kolmannella harras muori. Kanttori soittaa kuin tahtoisi olla missä tahansa muualla ja seinällä roikkuu puinen Kristus, jonka sormet eivät enää ulotu keneenkään. Vähä vähältä katsoja saa tietää henkilöistä enemmän. Kylän opettajattarella on possunpunaisia haaveita pastorista, kaikkein rauhallisimman oloinen mies hautoo itsemurhaa ja pastori – hänellä on vain rutiininsa.
Vaikka elokuvan aihepiiri pyörii tiukasti kirkon ja uskomisen ympärillä, sitä ei voi moittia kristillisyyden tuputtamisesta tai liiallisesta paatoksesta. Bergman kuvaa esim. kirkonmenoja hienonhienolla ironialla, jota kiihkein uskovainen ei välttämättä edes huomaa ja jos huomaakin, ei hän voi kiistää sen aiheellisuutta. Suurimmalta osalta elokuvan henkilöistä Jumala on hukassa, eikä koko Tyypin olemassaoloa pystytä kaikille milloinkaan todentamaan. Koska Bergman on Bergman, eikä Tunteita ja tuoksuja-sarjan apulaisohjaajan varamies, hän jättää katsojalle tilaa luoda asioista omia päätelmiään.
Talven valoa on minimalistisuuden juhlaa. Musiikkia kuullaan vain jumalanpalveluksen pakollisena osana, maisemat ovat karuja niin sakastissa kuin muuallakin ja näyttelijät antavat vain sen, mitä Bergmanin käsikirjoitus vaatii. Naispääosassa nähtävä Ingrid Thulin liikkuu välillä vaarallisen lähellä ylitulkinnan rajoja, mutta onnistuu silti säilyttämään hahmonsa uskottavuuden. Gunnar Björnstrandin pastori Tomas kävisi missä tahansa aidosta skandinaavisesta kirkonmiehestä ja sivuosanäyttelijät Max von Sydowin johdolla ovat kaikki taattua A-luokkaa. Hieno elokuva, jota ehkä kuitenkin olisi voinut vielä tiivistää hitusen lyhyemmäksi.
Pisteet:
Arvosteltu: 03.08.2004
Katsottu: DVD
