Uskonsa kadottanut pappi tarjoaa sielunhoitoa ja Bergmanin mestariteosten magia kiiluu jossakin kaukana.

18.1.2008 00:52

Arvioitu elokuva

Ohjaajat:
Käsikirjoittajat:
Alkuperäinen nimi:Nattvardsgästerna
Valmistusvuosi:1963
Pituus:78 min

Kirkko, uskonsa kadottanut pastori ja itsemurhaa pohtiva Max von Sydowin näköinen mies. Ja lisänä paljon monologeja. Kukapa muu kuin Bergman olisi moisista paloista leffansa loihtinut?

Vuonna 1962 valmistunut, ns. Usko-trilogian toinen osa Talven valoa lukeutui ohjaaja Ingmar Bergmanin omiin henkilökohtaisiin suosikkeihin laajassa tuotannossa. Ruotsalaismestarille tyypillinen raamatullinen ja puitteiltaan minimalistinen elokuva jättää kuitenkin katsojaansa hieman turran olon. Positiivisesti ajateltuna olo on kuin voimakkaasta saarnasta juuri poistuneella, negatiivisesti mitäänsanomattomuuteenkin kallistuvan kuuluisan teoksen nähneellä.

Jumalani, miksi minut hylkäsit? -hengessä latoo elokuvan pappi (Gunnar Björnstrand) ohjeita miehelle (von Sydow), joka on ajautunut maailmantilanteen vuoksi itsemurha-aatoksiin. Ja sellaisesta sielunhoidosta ei juuri apua ole, ei varsinkaan pappismiehen suusta kuultuna. Siksipä menneen suhteen karikkoja mm. viisiminuuttisen monologin kautta ruotiva ja tiukasti kirkon pyhässä (?) ilmapiirissä pysyttelevä leffa tarpoo kovin synkissä mietteissä.

Elokuvan hienoin hetki on ehkä se, kun sivuhenkilö Algot lataa analyysin Jeesuksen kärsimyksestä todeten, että hankalinta lienee ymmärtää se, että kukaan ei ymmärrä silloin kun pitäisi ymmärtää. Muuten mennäänkin, toki inhimillisissä, paikoin viiltävän osuvissa, masentuneen kalvakoissa fiilareissa. Jumalan hiljaisuuttakin pohdiskellaan tuttu hetkinen. Seitsemännen sinetin ja kumppaneiden magia kiiluu jossakin kaukana.

Arvosteltu: 18.01.2008

Lisää luettavaa