Tali-Ihantala 1944 (2007)

Sattumanvaraisesti nappasin tällaisen tekeleen kirjastosta ilman minkäänlaisia ennakkoluuloja tai – odotuksia. Mutta en todellakaan odottanut näin huonoa elokuvaa.

Kuten on jo aiemmin mainittu Tali-Ihantala 1944 kertoo (yllätys, yllätys) vuoden 1944 Tali-Ihantalan taisteluista. Ei siitä sen enempää, koska minkäänlaista muuta juonta tässä elokuvassa ole.

Itse en kutsuisi tätä elokuvaa sotaelokuvaksi, vaan sotadokumentiksi, sillä tuntuu, että leffassa ei ollut roolihahmoja, pelkkiä nimettömiä sotilaita. Olikohan tekijöillä tätä leffaa tehdessään ollenkaan käsikirjoitusta, eihän tässä ollut kuin tylsiä sotakohtauksia toisensa perään. Sotakohtaukset on kyllä kuvattu hyvin, mutta ne eivät ole kovin realistisia. Sotilaat kulkevat välillä pää pystyssä ja ampuvat miten sattuu. Tietenkin välillä suomalainen sotilas kaatuu (ja huutaa ja parkuu tuskissaan) ja taustalla tulee dramaattista musiikkia. En kestä minkään maan ylistämistä sotaelokuvissa, en edes oman kotimaani.

Valitin jo aiemmin käsikirjoituksesta ja hahmoista, mutta jatkan vähän vielä siitä. Roolihahmoja on paljon, mutta yksikään niistä ei jää mieleen ja jokainen on ehkä viisi minuuttia koko elokuvassa mukana. Näyttelijöistä kukaan ei tunnu osaavan hommaansa. Jotkut ovat keskinkertaisia, jotkut ovat huonoja. Jo valmiiksi naurettavan tönkkö dialogi kuulosta vielä naurettavammalta näiden näyttelijöiden suusta.
Musiikki on dramaattista, mutta se ei tarkoita huonoa. Mutta kun dramaattista musiikkia käytetään sotakohtauksissa, tulee elokuvasta väkisinkin sentimentaalinen ja ylidramaattinen. Se ärsyttää. Mielestäni ohjaajan ei kannattaisi käyttää musiikkia ollenkaan sotakohtauksissa, jotta realistisuus ja karuus pysyisivät (esimerkkinä loistava Tuntematon Sotilas vuodelta 1985). Lopputekstien musiikki oli jo niin Michael Bay kamaa (eli sentimentaalista), että oikein pahaa tekee.

Elokuvan suurin ongelma ei kuitenkaan ole näyttely tai musiikki, vaan se, että tämä ei näytä sotaelokuvalta. Sota on karua, raakaa ja hyvin kurjaa, tämä on pelkkää räiskintää.

Älä tuhlaa elämästäsi kahta tuntia tämän tylsän ja turhan sotaelokuvan takia. Katso mieluummin vaikka tyhjää televisioruutua, niin aika kuluu paremmin.

Pisteet:
Arvosteltu: 03.12.2008
Katsottu: Kotona

Arvostelija

TheNameless
Käyttäjä
4 arvostelua

Yleensä hyvällä elokuvalla on kerrottavanaan mielenkiintoinen tarina, jossa on samaistuttavia hahmoja ja erityyppisiä henkilöitä. Yleensä myös kirjoitan mahdollisimman vähän spoilaavan kuvauksen näiden alkuasetelmasta. Tämän elokuvan kohdalla se ei onnistu: siinä ei nimittäin ole minkäänlaista - kaikkein vähiten mielenkiintoista - tarinaa, päähenkilöitä ei ole, useimmilla henkilöhahmoilla ei ole edes nimeä ja he ovat niin ohuita ettei katsoja voi mitenkään samaistua heihin tai välittää heistä. Tätä kompensoidaan pyörryttävän suurella määrällä tarpeettomia hahmoja, joihin ei tutustuta mitenkään ja jotka ovat ruudulla vain räiskiäkseen venäläisiä, joiden asema tässä elokuvassa on lähinnä olla paha vihollinen. Siinä mielessä tämä muistuttaa huomattavan paljon Hollywood-sotaspektaakkeleja.

Elokuvan yleisilme on hyvin ulkopuolinen ja irrallinen. Jos sotaelokuvan hahmoihin ei voi samaistua, se on paha juttu. Jos sotaelokuvalla ei ole persoonallisia hahmoja, se on vielä pahempi juttu, sillä silloin hahmoista ei välitä, ja vaikka heidän kuolemastaan yritetäänkin repiä suruntäyteistä draamaa ja tuskaa irti, totuus on että he ovat katsojalle täysin yhdentekeviä tyyppejä. Kuitenkin joitain inhimillisyyden ja henkilöyden pilkahduksia mukana on ja esimerkiksi kenraali Laguksen huoli Olof-pojastaan onnistuu koskettamaan, vaikkakin tämä piirre on elokuvan yleisen dokumentaarisen ja ulkopuolisen tyylin vuoksi irrallisen ja päälleliimatun tuntuinen. Eikä se muutenkaan riitä, että yhdellä henkilöhahmolla on nimi, kun Tali-Ihantala 1944 unohtaa täysin sotaelokuvan aina niin tärkeän sanoman. Sotaelokuvan pitäisi mielestäni olla kuvaus sodan universaalisesta tuskasta ja antaa kasvot niin "omille" kuin "vihollisellekin". Kun Sam Peckinpahin mestariteos "Rautaristi" oli väkivaltaisuudestaan huolimatta inhimillinen kuvaus sodan uhreista, Lindmanin rujauksessa kuvataan totaalisen yhdentekeviä ukkoja ampumassa toisiaan.

Elokuva lähtentelee suuresti jonkinasteista dokumenttia. Tämä ei ole onnistunut ratkaisu. Se ehkä voisi olla, kuten se "Tora Tora Tora!" -tyyppisessä selkeän dokumentaarisessa pätkässä voisi olla. Lindmanilta tämä tyyli ei kuitenkaan suju. Kartat ja tietoiskut joita elokuva aina välillä tarjoilee, eivät tuo konseptiin mitään hyvää vaan tekevät siitä liki kiusallisen katselukokemuksen. Myös muutamat mukaan liitetyt autenttiset arkistopätkät herättävät myös kummastusta. Sen lisäksi, että nämä kohtaukset ovat paitsi turhia, myös kokonaisuuden kannalta haitallisia ja siihen huonosti sopivia, ne ovat myös päälleliimatun oloisia (mitä ne kyllä ovatkin). Olihan niitä Laineen "Tuntemattomassa Sotilaassakin", mutta mustavalkoisessa elokuvassa mustavalkoiset arkistopätkät eivät olleet läheskään niin silmiinpistäviä ja muutenkin ne oli liitetty sopivampiin kohtiin osaavammin mukaan, eikä niitä vain itsetarkoituksellisesti oltu läiskitty sinne tänne.

Kukaan elokuvassa ei osaa näytellä. Paremmin komediapuolelta muistettava Pirkka-Pekka Petelius oli tavallaan ainakin yllättävä valinta rooliinsa, mutta hänkään ei tehnyt kovin hyvää roolisuoritusta. Dialogi on uskomattoman puisevaa, ja niin rintamajermut kuin upseeritkin puhuvat likipitäen kirjakieltä. Hyvin epäuskottavaa sellaista. Tämä etäännyttää heitä "Tuntemattoman sotilaan" perisuomalaisiin jermuihin tottuneesta katsojasta entisestään. Lisäksi kohtauksissa, joissa kameran mielenkiinto on kohdistunut erityisesti yhteen hahmoon, taustalla olevat näyttelijät eivät edes teeskentele tekevänsä jotain vaan patsastelevat seisaaltaan katsellen tyhjyyteen. Elokuvan tyyli on myös kokonaisuudessaan turhan mahtipontinen, hahmojen ylväästi julistamat repliikit ovat puisevia ja liian selvästi ulkoa opeteltuja. Koomisuuteen asti mahtipontiset taustamusiikit lisäävät kokemuksen tuskallisuutta. Suomalaissotaelokuvien tyylin vastaisesti sentimentaalista paatosta ei ollut mukaan suuremmin eksynyt - tosin Mannerheimhan totta kai piti väen väkisin käskeä nukkumaan kun se niin kovasti miehistään välitti ettei muuten huomannut levätä.

Aivan kaikki ei kuitenkaan ole tässä huonoa. Vaikka muuten elokuva olisikin yhden tähden pätkä, niin tekninen toteutus on todella hyvä. Sota näyttää komealta, tehosteet ovat upeita ja koko ajan mukana on suomalaisrainoille poikkeuksellinen todella spektaakkelimainen tunnelma. Myös toiminta on hienosti kuvattua ja toimintaelokuvana tästä saisikin paljon irti, mutta sellaiseksikin filmi on ylipitkä. Joulukuussa 2007 julkaistun Tali-Ihantala 1944:n tarkoitus oli juhlistaa 90-vuotiasta itsenäistä Suomen tasavaltaa. Ohjaaja Åke Lindmanilla oli jo entisestään kokemusta sotaelokuvista, näyttelijänä "Tuntemattomassa sotilaassa" sekä ohjaajana "Etulinjan edessä" -filmissä. Tali-ihantala 1944 yrittää olla "Tuntemattoman sotilaan" kaltainen isänmaallinen mutta samalla inhimillinen sotaeepos ja jatkaa "Etulinjan edessä" -tyyppisellä puolidokumentaarisella linjalla. Lopputuloksena on elokuva, joka ei ole lähelläkään Tuntematonta, jossa ei ole mitään elokuvan perinteisesti hyvänä pidettyjä piirteitä ja joka on Lindmanin edellisestä sotaohjauksesta ottanut mukaan lähinnä huonot piirteet. Hyviä ei paljoa löydykään, siitä ei valitettavasti pääse yli eikä ympäri.

Pisteet:
Arvosteltu: 21.09.2008
Katsottu: Kotona

Arvostelija

Miihkali
Tähtääjä
95 arvostelua

Åke Lindman sai Tali-Ihantala 1944 valmiiksi juuri Suomen itsenäisyyden 90-vuotisjuhlan alla. Elokuva kertoo kesä-heinäkuussa 1944 käydystä Tali-Ihantalan taistelusta, jolla varmistettiin se, etteivät neuvostojoukot kyenneet valloittamaan Suomea. Taistelu oli Pohjoismaiden suurimpia taisteluja.

Tämä on jo toinen Lindmanin ohjaama jatkosota-aiheinen elokuva. Edellinen elokuva Framon främsta linjen kertoo ruotsalaisesta komppaniasta. Tali-Ihantala 1944 taas keskittyy kyseiseen taisteluun. Muuten sitten elokuvissa on paljonkin yhteisiä piirteitä. Muun muassa kummassakin on käytetty dokumenttiaineistoa ja molemmissa on ruotsinkielisillä iso rooli.

Tali-Ihantala 1944 omaa samat ongelmat kuin Lindmanin edellinen sotaelokuva. Tämä elokuva, kuten Framon främsta linjenkin, on toteutettu sekoittamalla elokuvaa ja dokumenttia. Mutta tällainen sekoitus ei ainakaan Lindmanilta onnistu. Hän ei selvästikään osaa päättää, tehdäkö dokumenttia vai sotaelokuvaa. Aluksi näytetään tekstimuodossa jatkosodan päätapahtumat. Se ei kuitenkaan anna mitään sellaista, mitä ei ennestään koulun historiantunneilta tietäisi. Myös elokuvassa nähtävät mustavalkoiset arkistomateriaalit ja kartat ovat melko turhia.

Toinen iso ongelma löytyy käsikirjoituksesta. Pahan ongelmat muodostavat todella ohuet hahmot. Heistä ei saa mitään otetta. Harvoin näkee näin kehnosti kirjoitettuja hahmoja. Heistä ei jää mieleen muuta kuin nimet, jos sitäkään. Kun hahmoista ei saa mitään irti, niin heidän kohtalonsa tuntuvat hyvin yhdentekeviltä. Hahmojen kuolemat eivät aiheuta minkäänlaisia tuntemuksia. Eikä tarinaakaan ole oikein olemassa. Tapahtumat sijoittuvat Tali-Ihantalan taisteluun ja homma pyörii muutaman henkilön ympärillä, mutta sotilaiden tarinaa ei mitenkään kehitetä. Ja myös dialogi on todella tönkköä. Dialogi koostuu lähinnä käskyistä, käskyjen vastaanottamisesta ja muutamasta satunnaisesta lausahduksesta.

Vaikka Tali-Ihantala 1944 sisältääkin lukuisia heikkouksia, niin on tässä paljon hyvääkin Tali-Ihantalan taistelun päätapahtumat kerrotaan hyvin ilman mitään ylimääräistä paatosta. Sotaakaan ei kaunistella, vaan vammat ovat aika ikäviä. Mutta taistelut itsessään eivät ole kovin realistisia. Homma sujuu hieman helpontuntuisesti, eikä sotilaiden välilläkään ole mitään ongelmia.

Tali-Ihantala 1944 on kyllä ihan kiva kuvaus yhdestä jatkosodan ratkaisutaistelusta, mutta paremmalla käsikirjoituksella tästä olisi saanut huomattavasti paremman elokuvan. Voi olla, että sopii enemmän koulujen historiantunneille, kuin vaikkapa viikonlopun viihteeksi.

Pisteet:
Arvosteltu: 09.06.2008
Katsottu: Kotona

Arvostelija

Ville
Tähtääjä
474 arvostelua

Jatkosota. Kolmas Valtakunta on joutunut perääntymiskannalle kaikilla suunnilla. Länsiliittoutuneiden ja Neuvostoliiton välinen kilpajuoksu kohti Saksaa alkaa. Vastoin odotuksia Neuvostoliiton suurhyökkäys ei kohdistu Saksaa vastaan, vaan sen rinnalla taistelevaa Suomea. Voimakas hyökkäys pakottaa suomalaiset joukot perääntymään asemistaan ja Viipuri joutuu Puna-armeijan haltuun. Taistelut jatkuvat armottomina, mutta onnekkaan tiedustelun avulla vastarinta kestää. Pohjoismaiden historian suurin taistelu päättyy suomalaisten voittoon. Jatkosota päättyy vajaa kaksi kuukautta suurhyökkäyksen alkamisesta. 200 000 taisteluun osallistuneesta sotilaasta yli 6000 on menettänyt henkensä ja 16 000 haavoittunut.

Åke Lindmanin ja Sakari Kirjavaisen ohjaama suurelokuva Pohjoismaiden suurimmasta taistelusta on epätavanomainen tyyliltään ja kerronnaltaan. Sen sijaan että elokuva seuraisi jotain tiettyä henkilöä tai tapahtumaa se kuvaa useita pieniä tapahtumia ja operaatioita taistelujen aikana. Perkelettä paljon manaavissa tapahtumissa räjähtelee ja romuttuu. Tykistön, panssarijoukkojen ja tiedustelutoiminnan osuus on huomattava ja myös korkeimman johdon mielialoja tarkkaillaan. Kokonaisuus muistuttaa tajunnanvirtaa missä pienet tapahtumat antavat mielikuvan todellisuudesta. Allekirjoittanutta kuitenkin jäi harmittamaan poliittisen osuuden poisjättäminen kerronnan keskittyessä vain sotilaalliseen osuuteen.

Toteutus on erinomainen. Budjetti on ollut suuri ja sen myös näkee jokaisessa kuvassa. Panssarivaunut, aseet ja räjähdykset ovat uskottavia ja puvustus on hoidettu asiallisesti. Asepuku 1936 on melkoisen räjähtäneen näköinen. Meikkaus on toimivaa ja räjähdyksien repimät haavat eivät ole kaunista katseltavaa.

Teknisestä erinomaisuudesta huolimatta Tali-ihantala 1944 ei ole ongelmaton elokuva. Hajanainen kerronta ehkä antaa kokonaiskuvan tilanteesta, mutta jättää inhimillisen osuuden heikohkoksi mikä ainakin allekirjoittaneen kohdalla on paha heikkous.

Ei ollenkaan huono elokuva, mutta inhimillisen osuuden heikkous jää vaivaamaan.

nimimerkki: Jurpo

Pisteet:
Arvosteltu: 25.01.2008
Katsottu: Teatterissa

Arvostelija

Jurpo
Tähtääjä
264 arvostelua

Kesällä 1944 pieni pohjoinen valtio nimeltä Suomi eli veitsenterällä. Ahdistaakseen Saksan tiukalle liittoutuneet aloittivat massiiviset hyökkäykset eri rintamilta. Lännessä tapahtui Normandian maihinnousu, jonka onnistuttua puna-armeija lähti etenemään idässä. Samalla Neuvostoliitto päätti ratkaista Suomen kysymyksen, eli valloittaa maan irrottaakseen Suomen sodasta, ja saadakseen joukkonsa irti Karjalasta siirtääkseen ne Berliinin kilpajuoksuun. Suomi perääntyi, kunnes viimein joukot koottiin, ja neuvostojoukkojen eteneminen päätettiin pysäyttää Talin ja Ihantalan kylien maastossa.

Åke Lindmanin Tali-Ihantala 1944 valmistui juuri sopivasti itsenäisen Suomen 90-vuotisjuhlavuotena, ja sitä on joka tuutissa mainostettu suurelokuvaksi Suomen historian ratkaisevimmasta taistelusta.

Elokuva kuitenkin kärsii aivan liian monesta ongelmasta. Dialogi on kökköä ja monet näyttelijät eivät juuri vakuuta. Ihmismassa on myös valtava, ja hahmot jäävät etäisiksi. Myös juonessa on melkoinen ongelma. Varsinaista juonta ei ole, vaikka tarina pyöriikin muutaman henkilön ympärillä. Eivät kovin paljoa vakuuta myöskään kartat tapahtuma-alueista (joita ilman tosin saattaisi mennä sekaisin) sekä vanhat mustavalkofilmit, joita on elokuvassa käytetty muutamia.

Mutta hyvääkin löytyy ja oikein kiitettävästi. Kun Pohjoismaiden historian suurin taistelu lähtee käyntiin, se myös näyttää siltä. Samoin tarina keskittyy, jos vaikka vertaa Linnan Tuntemattomaan, melko runsaasti korostamaan sitä suunnattoman arvokasta työtä, jonka sodan veteraanit ovat isänmaalle tehneet. Pisteet myös Timo Hietalan musiikista, vaikka pääteema kuluukin kovassa käytössä lähes puhki.

Tätä elokuvaa on tehty tunteella ja antaumuksella, siitä kertoo jo ylipituuteen yltävä "avustajat"-lista. Visuaalinen ilme mykistää mennen tullen, ei olla kaukana Hollywood-tasosta, vaikka tyyli onkin aivan eri: eiväthän jenkit ole koskaan taistelleet omalla maaperällään oman itsenäisyytensä säilyttämiseksi. Erityisen hienoa on nähdä monenlaisia kuvauksia sotilaista: milloin ollaan tankin kyydissä, milloin juoksuhaudoissa ja milloin Päämajassa. Osittain seurataan myös ruotsalaisten vapaaehtoisten menoa.

Tali-Ihantala 1944 on elokuva, joka tekee tyylikkäästi kunniaa 90-vuotiaalle isänmaalle ja maatamme puolustaneille sotilaille. Tyyli on hieman hakusessa sodan, draaman ja dokumentin välimaastossa, mutta kyllä tämä elokuva ansaitsee olla osa virallista Suomi 90v-juhlavuotta. Mykistävä kokemus.

nimimerkki: X-tyyppi

Pisteet:
Arvosteltu: 25.01.2008
Katsottu: Teatterissa

Arvostelija

X-tyyppi
Tykittäjä
61 arvostelua