The Proposition (2005)
- Tuotantovuosi:
- 2005
- Ohjaajat:
- John Hillcoat
- Pääosissa:
- Danny Huston, Emily Watson, Guy Pearce, John Hurt, Ray Winstone, Richard Wilson, Tom Budge
- Maat:
- Australia, Iso-Britannia
- Pituus:
- 104 min
- Genret:
- Draama, Trilleri, Western
Keskiarvo
Arvostelut (2): 
Pikatuomiot (37): 
Oma pikatuomio
Nick Cave on jo saarnannut itsensä Australian perukoilta maailmankartalle Bad Seedsinsä myötä mutta myös kirjailijanlahjoillaan häikäisten (loistava Kun aasintamma näki Herran enkelin). Seuraava askel kalapuikkoviiksiselle nerolle oli siis luonnollisesti laajentaa surumielisyys elokuvan puolelle ja sijoittaa se kotoiseen Australiaan.
Vaikka Cave kirjoitti jo vuonna 1988 The Propositioninkin ohjanneelle John Hillcoatille matskua (Ghosts... of the Civil Dead - avoimien ovien päivä helvetissä), on aussimaiden ankeuteen sijoittuva ”länkkäri” Caven ensimmäinen kokonaan itse väsätty käsikirjoitus. Ja kieltämättä, siltä se näyttää – ei siis vasta-alkajan työltä, vaan nimenomaan tekijältään. Hillcoat pyysi alun perin vain soundtrackia, mutta sai bonuksena ystävänsä näköisen leffakässärin, joka huhujen mukaan valmistui alle kolmessa viikossa. Leffa on hiljaa vaikerrettu saarna kuolleille maille, niille kuoleville viattomille ja koston julmuudelle. Itse kertomuksen ytimellä taitaa olla kädet ristissä ja harras, silti niin surumielinen, ilme viritettynä.
Kertomus raakuudesta, veljeyden verisiteistä ja oikeutta kunnioittavan miehen yrityksestä palauttaa kunnia maahan voisi olla mitä mahtavin leffakokemus, ellei ohjaaja Hillcoat tekisi yleisasusta jopa liian hiljaista ja uinuvaa – tavoitellen selvästi cavemaisen musiikin hypnoottista tenhoa. Tehokeinoksi tarkoitettu kaiken korostaminen rauhallisuuden kautta potkaisee elokuvaa nilkoille ja vaikuttaa paikoin jopa epäaidolta taideleimaan kurotukselta.
Näyttelijäsuoritukset pölyn ja kuolon keskellä ovat rautaa. Kapeakasvoisuudesta trademarkinsa tehnyt Guy Pearce piilottelee risuparran takana ja käy paikallisen oikeudenvalvoja Kapteeni Stanleyn ehdotuksesta jahtaamaan omaa yltiöpahaa veljeänsä. Ray Winston pistää vieraan maan kohdanneena kapteenina vielä paremmaksi (sanat eivät riitä suorituksen kuvailuun!) ja heijastaa loistavasti ristiriitaisuutta, jota hänen pakkomielteensä kunnian miehenä olemiseen aiheuttaa. Ollapa samanaikaisesti konfliktialueen messias ja hyvä aviomies uudessa ympäristössä… ei engelsmannina NY:ssa, vaan Australiassa. Muukalaisen ehdotuksia ei katsota kylässä hyvällä ja siitä leffa saa yhden teemansa.
Cave paiskoo teemoja salakavalalla tavalla. Sitä kautta leffasta tulee monisäikeinen ja jälkikäteen lukuisia isoja kysymyksiä katsojaltaan esittävä. Tapahtumien sijoittaminen jouluun tekee tarinasta entistä mielenkiintoisemman (lumeton joulu on lievähkö ongelma elokuvan esittämään tilanteeseen verrattuna). Kuolemantuomio, raiskaus, rotusorto, vallan väärinkäyttö, rakastamisen vaikeus, Abel vs Kain –henkinen veljestaisto… kaikki tuo tekee leffasta uskomattoman raskaan. Mutta myös haikean kauniin. Murhaballadeja ja virsimäisiä pophelmiä kirjoittaneelta mieheltä niitä osasi odottaa ja toivoakin.
Kun oikein tarkkaan ajatellaan, sietäisi The Proposition olla (suomi)nimeltään Menetetty maa, sillä se paitsi käsittelee asioita samanlaisella miehisen surumielisellä paatoksella kuin Coenien tuore menestysteos, mutta myös yhtälailla kertoo moraalinsa menettäneestä maasta, jossa rappio kukoistaa ja eloonjääminen ei ole itsestäänselvyys yhtenäkään kirottuna päivänä. Musiikista vastaa Cave bänditoverinsa Warren Ellisin kanssa. Tulos on komeaa, mutta ei yllä kaksikon myöhemmän Jesse Jamesin salamurha pelkuri Robert Fordin toimesta -ääniraidan upeuteen. Sama pätee leffaankin: taitoa, tunnetta ja taidetta kyllä löytyy kosolti, raipaniskujen lomassa kuljetaan onnistumiseen asti, mutta todellisen leffaklassikon asemaan yltämättä.
Pisteet:
Arvosteltu: 28.11.2008
Katsottu: Kotona
Viime vuosina valkokankaalle on jälleen marssitettu useita loistavia, vanhanaikaisia, mutta silti freshin tuntuisia ja omaleimaisia elokuvia. Elokuvia, joissa on selkeää klassikkoainesta. Muusikkona paremmin tunnetun Nick Caven käsikirjoittama The Proposition jatkaa putkea omalta osaltaan. Kyseessä on vahva, visuaalisesti kaunis ja perinteikäs, hmm, länkkäri, Australian takamaille sijoitettuna.
Englantilainen lainvalvoja, kapteeni Stanley, nappaa kaksi kolmesta; nuorimman, sekä keskimmäisen veljen Burnsin katraasta. Itse pääpukaria, psykoottista vanhinta veljeä, Arthuria, ei kuitenkaan saada nalkkiin, mutta Stanleylläpä on keskimmäiselle broidille, Charlielle, ehdotus. Jos ukko yhdeksässä päivässä löytää ja listii Arthurin, säästyy roikan nuorin hirttosilmukalta. Charliella on edessään vaikea valinta, ja tilanne uhkaa jatkuvasti kärjistyä jälkensä jättäväksi verilöylyksi...
Caven rustaama tarina on vahva ja synkkä. Se sisältää vain antisankareita, joista osaa katsoja vihaa enemmän kuin toisia. Varsinaisia sympatioita ei henkilöistä kovin moni saa osakseen, ja ohjaaja John Hillcoat esittää katsojalle sen samaisen hilpeän väitteen, josta Cave jo aikaisemminkin lauloi: Ihmiset eivät vain ole hyviä. Propositionin sanoma on siis hyvin kyyninen, eikä filkan tarjoama maailmankuva ole kovin optimistinen. Noh, tämähän sopii, synkistelyä on kiva katsoa.
Yliampuvaksi pläjäystä ei silti voi mennä väittämään. Cave ja Hillcoat eivät missään vaiheessa erehdy saarnaamaan, ja Propositionin pääpointti onkin teknisessä toteutuksessa. Kuten lajityypin filmeissä kuuluukin, dialogia on hyvin vähän, lässyttäminen korvataan pitkillä otoilla ja paljonpuhuvilla kuvilla. Hillcoat kuvaa Australian maisemia upeasti, ja Caven itsensä säveltämä musiikki tahdittaa kyynistä, toivotonta tarinaa sen edetessä kohti hirvittävää loppuaan. Syvään täytyy kumartaa myös näyttelijöille, eritoten Ray Winstone kiskaisee kapteeni Stanleyna sellaisen roolin, että alta pois. Tästä(kin) on toki osin kiittäminen Nick Cavea, joka on taidokkaasti luonut Stanleyn hahmosta paljon mielenkiintoisemman ja monipuolisemman henkilön, kuin turhankin karikatyyrimäisistä Burnsin veljeksistä.
Ja kun tehdään leffa kostosta ja väkivallan kierteestä, ei vältytä väkivallan kuvaamiselta. Eikä Hillcoat ole epäröinyt verellä läträtessään; kun Propositionissa jotakuta ammutaan, roiskuu senkka seinille ja kuolonkorinaa kuullaan ihan tarpeeksi. Inhorealismi kukoistaa, ja välillä taiteillaan ihan siinä rajamailla, että meneekö koko touhu mässäilyn puolelle. Heikkohermoisimmille katsojille tai hitaita draamoja vihaaville elokuvafaneille Propositionia ei siis voi suositella, mutta muille kyseessä on ns. must see -pätkä.
Pisteet:
Arvosteltu: 01.04.2006
Katsottu: Teatterissa
