Lemony Snicketin surkeiden sattumusten sarja (2004)

Fantasiaa, mustaa komediaa ja mahdottomalta kuulostava seikkailu on yllättävän toimiva yhdistelmä.

Surkeiden sattumusten sarja on hieman erilainen satu. Tarina perustuu Daniel Handlerin kirjoittamaan lasten- ja nuortenkirjasarjaan Lemony Snicketin surkeiden sattumusten sarja. Kuten nimi jo vihjaa, ei kaikki (tai oikeammin yhtikäs mikään) tule olemaan helppoa. Nuoret sisarukset Sunny, Klaus ja Violet Baudelaire joutuvat orvoiksi ja pääsevät samassa sivussa osalliseksi vanhempiensa jättiomaisuuteen, jonka Violet perii täysi-ikäisenä. Tätä jättipottia alkaa tavoitella sukulainen ja uusi holhooja kreivi Olaf (Jim Carrey).

Olafia pakenevat lapset joutuvat jos jonkinlaisen sukulaisen hoteisiin, ja näiden koteja kyhätessään lavastajat ovat paiskineet hommia koko työajan, ja hieman ylitöitäkin. Sen sijaan käsikirjoittajat ovat haalineet käsiinsä kaikki Disney-käsikirjoitukset, lukeneet ne, nauraneet, sulloneet ne silppuriin, koonneet jäännökset roskikseen ja lähettäneet roskiksen Kuuhun. Maisemat ovat synkkiä, ja vaikeudesta selvitään vain päätyäkseen astetta hankalampaan. Ei ihan Tim Burtonia, mutta ei taatusti Bambia.

Elokuvassa on sitä jotain outoa taikaa. Hieman fantasiaa, hieman mustaa komediaa ja mahdottomalta kuulostava seikkailu on yllättävän toimiva yhdistelmä. Turhan useasti homma tosin käy epäuskottavan puolella, mutta kokonaisuus on yllättävän nautittava. Sen sijaan Carrey tuntuu olevan hieman väärässä leffassa, tai ainakin väärässä roolissa. Carrey ei pysty laittamaan aivan kaikkia naamanvääntelyitä kehiin, eikä ei tämä ihan vakavakaan rooli ole, mutta Carrey ei saa tähän välimaastoon sopivaa roolia aikaiseksi.

Elokuva pohjautuu kirjasarjan kolmeen ensimmäiseen osaan. Kaiken kaikkiaan osia piisaa osuvasti kolmetoista kappaletta, mutta valkokankaalla tarinan loppua tuskin tullaan näkemään. Lapsinäyttelijät ovat jo tehneet sen, minkä osaavat parhaiten eli kasvaneet ulos rooleistaan eikä Carreyäkään ole nähty jatko-osissa Ace Venturan muodostamaa poikkeusta lukuun ottamatta. Leffasta innostuvat saanevat parsia siinä avonaisiksi jääneet juoniaukot kokoon kirjojen kautta. Sinänsä harmi, sillä Jude Lawin hienoa kertojaääntä ei niissä saa mukaan.

nimimerkki: Allekirjoittanut

X-tyyppi
Tykittäjä, 101 arvostelua
Pisteet:
Arvosteltu: 27.01.2008
Katsottu: DVD

Reilusti keskiverron yläpuolelle liukuva fantasia-seikkailu-komedia.

Lemony Snicketin surkeiden sattumusten sarja lähtee käyntiin kun kolmen lapsen talo palaa ja vanhemmat kuolevat (vai kuolevatko?), jonka takia mukulat joutuvat heidän(ilmeisesti hyvin suurta) perintöään havittelevan sedän, kreivi Olafin (Carrey) huostaan. Saatuaan huoltajuuden kreivi ei paljon aikaa säästele, vaan lapset ovat kohta hengen vaarassa. Siitä alkaa kaikenmoisia kauheuksia koomiseen ulkoasuun pukeva fantasia-seikkailu, josta ei puutu ihmissyöjäiilimatoja, Tim Burtonmaista gotiikkaa kuin hauskoja hullujakaan (siitä Jim Carrey pitää huolen!).

Elokuva on alusta asti oikein viihdyttävää katsottavaa. Kaikki ne kohtaukset, joissa Jim Carrey esiintyy, ovat oikein hauskoja, joskaan eivät ihan kuoliaaksi naurattajia. En menisi laittamaan tätä elokuvaa kulkemaan komedia -leiman alla, sillä täydellinen komedia tämä ei missään nimessä ole, vaan enemmänkin draaman kriteerit täyttävästä fantasiasta.

Henkilöhahmot ovat melko-onnistuneita, joskaan eivät täydellisiä. Jim Carrey on nappivalinta rooliinsa, mutta siitäkin jokaisella on omat mielipiteensä, niinkuin muistakin herran elokuvista. Lapsinäytteliät ovat ihan hyviä, mutta mitään muuta sanottavaa heistä ei ole. Harmillinen yksityiskohta lapsien kohdalla on se, ettei heistä tarpeeksi aikaisin tehdä inhimillisiä ihmisiä. He ovat vain samaistumiskohde, mutta minä olisin halunnut enemmän. Inhimillistyminen saattoi tapahtua jossain kohtaa, jossa sitä ei huomannut, ja näin hahmot pysyvät pelkkinä hahmoina, jo ehkä hieman liian siirappiseen loppukohtaukseen asti.

Kaikin puolin toimivasta tarinasta olisi voinut tehdä onnistuneemman, mikäli puikkoihin olisi laitettu parempi ohjaaja, kuten aiheen huomioiden täysin automaattisesti mieleen tulevan Tim Burtonin, jota Silberling yrittää sen suuremmin onnistumatta matkia. Tähän olisi tarvinnut sitä kultasormen otetta, joka Burtonin filmeissä lähespoikkeuksetta on. Mutta älkää käsittäkö väärin, ei tämä tälläisenäkään todellakaan huono ole. Kyseessä on oikeasti viihdyttävä paketti, jonka ääressä viihtyy mukavasti useammankin kerran, mutta valitettavasti ei sen enempää.

Mitään mestariteosta on siis turha odottaa, mutta reilusti keskiverron yläpuolelle liukuvan, todella viihdyttävän fantasia-seikkailu-komedian tämä tarjoaa. Suosittelen varsinkin mustankomedian, sekä eteenkin Jima Carreyn ystäville. Ja mikäli piti Harry Potterista, tämä kannattaa myös katsastaa.

nimimerkki: Sano mitä sanot

Sano mitä sanot
Tähtääjä, 163 arvostelua
Pisteet:
Arvosteltu: 17.02.2005
Katsottu: Teatterissa

Jos on Jim kohmeessa, niin samaa voi sanoa käsikirjoituksesta.

Jim Carrey ei ole pitänyt kiirettä elokuvarintamalla viime aikoina. Kymmenen vuoden takaisesta naamanvääntelymaineestaan eroon pyrkivä näyttelijä on näytellyt kuluvalla vuosikymmenellä vain kuudessa leffassa, ja hauskasti nimetty Lemony Snicketin surkeiden sattumuksien sarja on se numero kuutonen. Myös laatumittarilla se on numero kuusi – joten kovin paljoa ei ole luvassa.

On käsittämätöntä, että Surkeiden sattumusten sarja kaatuu juuri Carreyhin. Carrey ei innostu naamanvääntelystä enää menneiden vuosien malliin, eikä myöskään tohdi hauskuuttaa katsojakuntaansa. Syynä lienevät juuri asiallisemmin vedetyt draamaroolit vuosituhannen taitteen Truman Showssa tai loistokkaassa Tahrattomassa mielessä. Syihin sen enemmän paneutumatta Jimillä on nyt jokin pielessä.

Jos on Jim kohmeessa, niin samaa voi sanoa käsikirjoituksesta. Tuskinpa pohjakirjallisuutta väsännyttä Daniel Handleria naurattaa, kun hän katsoo tylsiä sketsiviritelmiä ja ruudulla vallitsevaa apatiaa. Tarinan lapsitriokin tuijottaa lasittunein silmin ohi viuhuvia näppäriä tehosteita. Sieltä joukosta on kurja etsiä vanhempansa menettäneiden lapsipolojen surua.

Tim Burtonin nimi on vilahdellut useaan otteeseen Lemony Snicketin surkeiden sattumusten sarjaa koskevissa kahvipöytäkeskusteluissa. Visuaalinen ilme tuo ehkä hetkittäin samaa synkkyyden ja kirkkauden yhteispeliä, mutta kun käsikirjoitus jakautuu kolmeen räikeästi poikkeavaan osioon (synkkä intro/tylsä, asiansa hukkaava keskiosa/loppusiirapit), ei Burtonin nimeä kannata turhaan tahrata. Olkoon Casperinkin ohjannut Brad Silberling pelkkä wannabe-Burton!

Positiivisia puolia etsittäessä täytyy mainita Billy Connollyn reipas suoritus tarinan käärmemiehenä, sekä Meryl Streepin traumoja henkivä Aunt Josephine –tulkinta. Parit hihitykset taattiin tämän kaksikon toimesta. Uncredittinä mukana piipahtava Dustin Hoffman olisi hänkin saanut suuhunsa vitsejä, mutta jostakin syystä hauska vuoropuhelu Cedric the Entertainerin kanssa on jäänyt DVD:n poistettuihin kohtauksiin. Pahus!

DVD-ekstroihin päästyä täytyy hakea Surkeiden sattumusten sarjaa kuvaava tapahtuma pilalle menneistä kohtauksista. Eli kun yleensä komediaryhmällä on rattoisaa kuvauksissa, niin tällä kertaa Shelby Hoffman –niminen näyttelijä nukahtaa kesken kohtauksen! Shelby on tosin vasta 2-vuotias vaaveli, mutta silti Jude Lawin äänellä tarinoivan Lemony Snicketin tarinoiden tylsyyttä lapsosen uinahdus kuvaa oivasti: joku muukin taisi nukkua tuotannon aikana?

L. Snicketin Surkeiden kohtausten sarjaa suositellaan ainoastaan yliväsyneille, lapsenmielisille ja tyhjänä vellovan tehostemeren loistetta kaipaaville. Kärsimys viimeistellään Pasta puttanescalla.

Arsi T. Elokolikko
Ylläpitäjä, 755 arvostelua
Pisteet:
Arvosteltu: 12.07.2005
Katsottu: DVD

Elokuva näyttää olevan räätälöity Jim Carreyn ah-niin-itseriittoisen olemuksen ympärille.

Lemony Snicketin surkeiden sattumusten sarja alkaa heti traileristaan lähtien psyykata katsojaa sen synkkyyteen ja kurjaan tarinaan, jonka se kertoo. Orpolapset joutuvat omalaatuisen kreivi Olafin (Jim Carrey) huostaan ja heidän surkea elämänsä alkaa. Kaikki on kamalaa - niin myös elokuva itse.

Koko elokuva näyttää olevan räätälöity Jim Carreyn ah-niin-itseriittoisen olemuksen ympärille. Mies esittelee kyseenalaisia näyttelijänlahjojaan kohdassa jos toisessa, onnistumatta saamaan ainoaankaan hahmoistaan minkäänasteista syvyyttä. Sama vika on muissa henkilöhahmoissa, ne on ohjattu näyttämään pelkkiä pintaraapaisuja ja ylinäyteltyjä piirteitä, eikä katsoja tunne sen enempää empatiaa kuin jännitystäkään kenenkään kohtalon puolesta.

Nimensä mukaisesti juoni rakentuu surkeiden sattumien varaan. Sattumat ovat niin epäloogisia, että edes fantasiaelokuvassa ei jaksa seurata toistuvia läheltäpiti-ihmepelastumia. Pitkästyttävä laahaaminen ja kohtausten pitkittäminen haukotuttaa ja salaperäisen juonikaavion rakenteluyritys muistuttaa lähinnä 50-luvun seikkailukirjojen salapoliisijuttuja, joista pikkupojat olivat innostuneita. Alle kymmenvuotiaisiin tämä elokuva näyttääkin uppoavan, ainakin vieressäni istuneista natiaisista päätellen; istuivat hievahtamatta eteenpäin nojautuneina koko parituntisen ajan. Tästä saa varmasti paljolti kiittää hienoa lavastusta ja elokuvan visuaalista ilmettä, jota en minäkään moiti.

Tuhlasin iltani leffaan, jollaisen olisi voinut katsoa televisiosta nimikkeellä lauantai-iltapäivän perheleffa. Elokuva ei innosta tarttumaan kirjoihin, joihin se pohjautuu, mikä on sääli, sillä oletettavasti kaunokirjalliset teokset ovat huomattavasti mielenkiintoisempi versio elokuvasta.

nimimerkki: BlackRider

Vieras
Pisteet:
Arvosteltu: 26.02.2005
Katsottu: Teatterissa