Langolieerit - Ajan valtiaat (1995)

Todettakoon heti aluksi, etten ole mikään suuri King-fani vaikka pidän niistä hänen kirjoistaan mitä olen lukenut. Näiden pohjalta tehdyt leffat taas ovat melko surkeita tekeleitä muutamaa poikkeusta lukuunottamatta (Hohto, Carrie). Olen lukenut Langolieerit novellina, osana miehen Sydänyö-kauhukokoelmaa, ja ajatellut kuinka siitä saisi mahtavan elokuvan. Kuullessani kavereilta, että kyseinen elokuva/minisarja on filmattu ja näytetty meillä Suomessakin telkusta, olivat odotukset korkealla elokuvan suhteen. Alkoi todella mietityttämään miten se novellin pelottava tunnelma on saatu elokuvan muotoon, joten pakkohan tämä oli tarkistaa.

Juoni on seuraavanlainen. Lennolla L.A.:sta Bostoniin kourallinen ihmisiä huomaa muiden matkustajien kadonneen koneesta. Myös lentäjät ovat poissa, mutta onneksi selviytyneiden joukosta löytyy kotiinpaluumatkalla ollut pilotti ja pakkolasku autiolle Bangor Mainen kentälle alkaa. Joukkoon kuuluuvat myös tieteiskirjailija, sokea tyttö, entinen hallituksen agentti, psykopaattinen bisnesmies sekä viisi muuta matkustajaa. Laskeuduttuaan maahan he huomaavat ettei mikään siellä ole kohdallaan. Pilvet eivät liiku, juomat ovat mauttomia, ruoka maistuu paperille ja kellot ovat pysähtyneet. Muita ihmisiä ei näy mutta jokin on tulossa heitä varten. Jokin, jolla on kova nälkä... Alkaa jännittäminen siitä mihin matkustajat ovat joutuneet ja pääsevätkö he takaisin omaan maailmaansa.

Kuten aiemmin mainitsin odotukseni olivat korkealla tämän suhteen. Noh, pettymys olikin sitten kova, koska elokuva jätti kylmäksi. Juoni on erinomainen (kiitos Kingin alkuperäisteoksen), mutta siihen hyvät puolet loppuvat. Itselleni tuntematon Tom Holland ei ilmeisesti ole edes yrittänyt ohjata kunnolla, vaan leffa on yhtä pitkästyttävä kuin moni muukin Kingin elokuva/minisarja. Tämä johtuu paitsi ylipituudesta, myös laimeasta ohjauksesta, jonka ansiosta kauhukohtaukset eivät onnistu pelottamaan. Tosin elokuvaan on saatu ahdistava tunnelma, joka toimii paremmin kuin yksittäiset pelottelukohtaukset. Olisi silti kuvitellut ammattilaisten saavan enemmän irti näin mielenkiintoisesta tarinasta.

Näyttelijät ovat tuntemattomia b-luokan tähtiä ja melko pökkelöitä sellaisia. Ainut mielestäni hyvä näyttelijä on Bronson Pinchot psykopaattisena bisnesmiehenä, joka on valmis jopa tappamaan päästäkseen pakoon langolieerejä. Dean Stockwell menettelee tieteiskirjailijana, joka yrittää hämärällä logiikallaan selvittää tapahtumia. Itse tarinan isä herra King piipahtaa myös elokuvassa pienessä sivuroolissa.

Entäpä langolieerit? Miltä ne näyttävät? Aivan käsittämättömän tökeröiltä, koneella väsätyiltä Doomista karanneilta CGI-monstereilta. Tosin muutkin leffan erikoistehosteet ovat sitä luokkaa että huh huh. Langolierssiin pätee sama kuin moniin muihin kauhuelokuviin, eli se mitä katsojille ei näytetä pelottaa enemmän kuin se mitä näytetään. Kirjassa tällaiset yksityiskohdat syntyvät lukijan mielikuvituksessa ja ne pystyy kuvittelemaan niinkuin itse haluaa. Kirjassa lukija myös tietää mitä henkilöt ajattelevat, ja se tuo hahmoihin syvyyttä joka puuttuu elokuvasta.

Pettymykseksi täytyy todeta, että Langolieerit on vain uusi lisä b-luokan leffojen synkkään massaan. Se voinee olla säväyttävämpi elämys niille, jotka eivät ole kirjaa lukeneet, joten heille leffaa voi suositella pienellä varauksella. Muuten vain King-faneille.

nimimerkki: panaani

Pisteet:
Arvosteltu: 22.04.2007
Katsottu: DVD

Arvostelija

panaani
Vieras

Tom Holland on wanhan koulukunnon kauhumies: vähän pökkelömäinen, paljon dissattu, ei turhia yksityiskohtiin takertuva, vaan ihan spooky-meiningin ilosta työtään tekevä jantteri. Onpa hän vielä Offspring-vokalistin setäkin. Musiikkisuhteita tärkeämpää on se, että Holland on ohjannut mm. 80-lukulaisen Child’s Playn, käsikirjoittanut kovasti mölyä aikaan saaneen Psyko II:n ja pari kertaa tarttunut myös Stephen Kingin sanailuihin. Vuonna 1995 TV-produktiona valmistunut Langolieerit – Ajan valtiaat on niistä ensimmäinen.

Langolieerit on Stephen Kingin tuotannossa yksi kunnianhimoisimpia scifistelyjä: lentokoneessa käytävä seikkailu mystisten aikarouskuttajien maailmassa on juurikin siksi vaarassa kaatua omaan mahtipontisuuteensa. Tarina sisältää tutut hahmot tunteineen ja menneisyydenhaavoineen, mutta tämän lisäksi Kingillä on käytössä kasa oivaltavia ja dramaturgisesti toimivia käänteitä. Kun Holland lisäksi on teleplayssaan enemmän kuin alkuperäissanaa kunnioittava (toisaalta samaa kopsailua teki mm. Rita Hayworthin osalta mister Darabonttikin, ja keräsi mainetta ehkä jopa liiaksikin vankiladraamallaan), Langolieerit on perustaltaan hanskassa paremmin kuin keskiverto King-filmatisointi.

Ongelmaksi muodostuukin se, että vuoden 1995 televisiobudjetilla ei tehdä ihmeitä. Siksipä lentokonetta kuvaavat visualisoinnit ja tehostepuoli käsähtävät pahemman kerran. Vaikka kestoa alkuperin minisarjaksi tarkoitetulla jännärillä on se kolmisen tuntia, kestoa ei huomaa todellakaan lainkaan. Ainoa suuri "vääristymä" Langolieerien valtakunnan taistoissa nähdään juurikin parin tunnin kohdalla, kun Langolieerit lopulta ruutuun tupsahtavat. Moni katsoja tuntee tilanteessa samaa lievää myötähäpeää kuin erästä Shyamalanin astetta tunnetumpaa leffaa katsoessaan.

Langolieerit selviää kuitenkin järisyttävistä ongelmistaan, osaksi sen takia, että tehosteiden hävettävä huonous kääntyy lopulta plussaksi. Melko tuntematon näyttelijäjoukko nimittäin on ihan pätevää sakkia, ja väliin änkeävät, 90-luvun ensimmäiset PC-pelit mieleen tuovat tehosteet ovat kuin välähdys kaukaisesta eilisestä, ja tavallaan Ajan valtiaat kertoo siitäkin teemasta. Tuon enempää ei sanota, jottei liu’uta spoilauksen puolelle.

Näyttelijäpuolella on monenlaista tyyppiä. King-filmatisointeihin tykästynyt David Morse on joukon nimekkäin. Vihreässä mailissa ja Pedon sydämessä loistotyötä tehnyt herra on jälleen vauhdissa. Surulliset silmät ja nallekarhumainen (voinen sanoa tämän ilman mitään homoeroottistä säväystä) olemus tuovat Kapteeni Englen rooliin oman lisänsä. Kovemman roolin vetää puolestaan Mark L. Chapman: brittiaksentilla puhuvana palkkatappajana, jonka tehtäväksi muodostuu lentokonematkalla tyystin väärään ulottuvuuteen eksyneen joukon ohjastaminen. Kimber Riddle räpyttelee ruskeita silmiään sopivasti (taas cameon tekevän) Kingin kirjoitteluiden mukaisesti. Niinpä Riddlen kapinatyttösen sekä 90-luvun Egon Spengler -henkistä silmälasimuotia edustavan Albert-pojun (Collet) välillä on kipinää. Tosin paljon, paljon vähemmän kuin kirjasessa.

Muusta näyttelijäjoukosta lapsinäyttelijä Kate Maberly epäonnistuu ehkä pahiten. Jotenkin ryhmän kovimman tunnelatauksen omanneesta hahmosta tulee pelkkä varjo, eikä toivottua dramatiikkaa ilmene. Oma lukunsa on 80-luvun stara Bronson Pinchot. Pinchot on alussa varsinainen komediapelle, mutta virittää jatkossa ilmeensä niin sairaalloiseksi, että pari kertaa katsojaakin kylmää. Hiki ei sentään virtaa samalla lailla kuin maanisen ja tarinalle keskeisen Toomey-hahmon otsalla. Vastapainona on todettava, että niljakkuutta henkivän Toomeyn hahmon kriittisimmissä kohtaukssa ohjaaja Hollandin näkemys pettää pahiten, ja aiottu jännite vaihtuu auttamattomasti tahattomaksi komiikaksi, jossa kuvataan juoksevaa pukumiestä.

Langolieerit on surkeaa mainettaan ja onnetonta tunnettavuusastettaan reilusti parempi leffa. TV-leffamainen ja hidastempoinen kieltämättä, mutta toisaalta onnistuneesti penkkiin liimaavaa, eikä tehostepuolen säälittävyyden takia tarvitse yltyä samanlaiseen haukuntaan kuin esim. Kingin kuuluisan Cujon kohdalla. Eniten tarinassa rassaa se, että kun Four past midnight –tarinakokoelman aloittavassa Langoliers-tarinassa juuri nimihahmot ja maisemien lohduttomuus ja tyhjyydentunne suorastaan kalvavat/satuttavat lukijaansa (harvinaista muuten, vaikka Kingiä Kauhun kunkuksi tituleerataankin!), niin leffaversioinnissa niissä kohdissa naureskellaan ja vedetään henkeä näyttelijävoittoisesta kerronnasta.

Yleisestikin Langolieerit on ristiriitaisen jännittävä tuotanto ajalta, jolloin 9/11 ei ollut asettanut pannaan kaikkia lentokonebisnekseen sijoittuvia jännäreitä. Off-topicina on pakko mainita, että Chuck ”Fight Club” Palahniukin (toki tyystin erilainen) lentsikkatarina on yksi näistä paitsioon jääneistä loistoproduktioista. Silti pistää miettimään, että millainen Langoliers voisi olla, jos se olisi tuotettu rahalla, enemmän visiota omaavan ohjaajan ja muutaman staran toimesta. Toisaalta ehkäpä voima piilee juuri tuntemattomissa naamoissa, halvahkossa kuoressa sekä mahtipontisessa tarinassa, joka ei turhaan pysähdy miettimään epäkohtiansa vaan paahtaa lentokoneen lailla kohti määränpäätänsä. Hurmansa siinäkin.

Pisteet:
Arvosteltu: 04.03.2007
Katsottu: VHS

Arvostelija

Arsi T. Elokolikko
Ylläpitäjä
714 arvostelua