Hellraiser (1987)

Clive Barker ohjasi omasta kirjallisuuden tuotoksestaan ”The Hellbound Heart” 1980-luvun kauhuelokuvan Hellraiserin. Vaikka Barker ei ohjaajana ole häikäissyt ihmisiä läheskään niin hyvin kuin kirjailijana, hänelle täytyy antaa tunnustusta tämän klassikkoleffan luomisesta. On harvinaista, että kirjailija itse tekee omasta luomuksestaan elokuvan, saati sitten suoriutuu siitä näinkin hyvin.

Mahtipontisesta nimestä ja perusideasta huolimatta elokuvan juoni sijoittuu todella pieneen ympäristöön. Rajojaan testaava perverssi Frank Cotton ostaa kokeilunhalun puuskassa kaukomailta mystisen kuution, jonka hän talonsa ullakolla avattuaan saa hamuamansa rajattoman nautinnon lisäksi kokea saman määrän helvetillistä kipua ja tuskaa. Tästä tietämättömänä samaan taloon muuttaa Julia-vaimonsa kanssa Frankin veli Larry, joka sattumalta herättää veren- ja lihanhimoisen Frankin takaisin elävien kirjoihin. Tämä on jo tarpeeksi paha juttu, mutta Frankia jahtaavat karmivat olennot kenobiititkin ovat tulossa – ja siitä se vasta helvetti nouseekin. Juoni tällaisenaan toimii, on sopivan poikkeava ja etenee kutkuttavasti, mutta loppu tuntuu vähän liian kasaan puristetulta.

Hellraiserissa – kuten tämän aikakauden kauhuklassikoissa muutenkin – näyttelijät eivät ole mitään kärkikastia, mutta osa täyttää roolihahmonsa saappaat hyvin. Lukuisista TV-sarjavierailuista ja sivuosista bongattava Andrew Robinson tekee hyvää työtä kaksikasvoisena Larrynä: toisaalta tylsänä aviomiehenä, toisaalta hyytävänä psykopaattina. Clare Higgins luo petollisen ja todellisia halujaan peittelevän Julian hahmosta melko uskottavan, ja Frankin epäinhimillisempänä versiona nähtävä Oliver Smith on myös hyvä, mutta valitettavaa kyllä, vetää elokuvan todellisena pahiksena Robinsonia heikomman suorituksen. Ashley Laurencekaan Larryn tyttärenä ei ole huono, muttei tuo mitään erikoista tyypilliseen perussankarittaren malliin, ja jää siksi päänäyttelijöistä mielenkiinnottomimmaksi – syy on enimmäkseen roolin, mutta ei sille mitään voi.

Lisämausteen elokuvaan tuovat kenobiitit ovat todella omaperäisiä hahmoja, minkä johdosta ne ovat nousseet yhdeksi kauhugenren historian suurimmista ikoneista, varsinkin pääkenobiitti Pinhead, jota mies nimeltä Doug Bradley on uskollisesti esittänyt tästä ensimmäisestä elokuvasta saakka. Mielenkiintoisia hahmoja ensimmäisessä Hellraiserissa kenobiiteistä tekee se, että he eivät epämiellyttävästä ulkomuodostaan ja olemuksestaan huolimatta oikeastaan ole selkeästi pahuuden edustajia, ja ovat jopa tietoisesti leffan aikana avuksi sankarittarelle.

Pakko on mainita taas Christopher Youngin työ Hellraiserin soundtrackin parissa. Alun perin leffaan kaavailtiin Coil-brittibändin enemmän 1980-luvun henkistä musiikkia, joka olisi myös varmasti sopinut elokuvaan, mutta Youngin perinteiset orkesterikappaleet nostavat tunnelman arvokkaammaksi, omaperäisemmäksi ja muista sen ajan gore-hurjasteluista erottuvaksi. Tunnelmasta on kuitenkin sanottava se, että irvokkaista visualisoinneistaan ja erinomaisesta musiikistaan huolimatta en pidä elokuvaa kovinkaan pelottavana, vaikka juoni onkin kiehtova.

Hellraiserissa on klassikon ainekset, mutta se kuuluu kuitenkin kauhuklassikoiden vähäisempään päähän. Sarjan kulttimaine elättää sen perintöä silti tälläkin hetkellä täysissä voimissa: jatko-osia tehtaillaan yhä, ja remakea tästä alkuperäisestä valmistellaan ensi vuonna ilmestyväksi. Niiden tekeleiden laadusta en osaa sanoa mitään, mutta ainakin ensimmäinen Hellraiser toimii, oli miten oli. Ja kyllä tämä kaikkien kauhufriikkien on nähtävä ainakin kerran.

Pisteet:
Arvosteltu: 28.06.2008
Katsottu: Kotona

Arvostelija

Zelner
Käyttäjä
9 arvostelua

Frank-niminen hyypiö (Sean Chapman) leikkii hankkimallaan kuutiolla erään talon ullakolla. Sillä ei tosin olisi kannattanut leikkiä, sillä Frank vedetään Helvettiin kidutettavaksi. Cottonin pariskunta Larry ja Julia (Andrew Robinson & Clare Higgins) muuttavat samaan taloon. Larry loukkaa kätensä ja Frank palaa henkiin. Mutta Frankin kroppa on hirveässä kunnossa, joten Clare joutuu hankkimaan Frankille ihmisuhreja.

Hellraiser on jäänyt suurelle yleisölle jokseenkin tuntemattomaksi, mutta nauttii joissakin piireissä kulttileffan asemasta. Eikä voi sanoa, etteikö se olisi ihan turhan takia sellaisen aseman ansainnut. 1980-luvun puolivälin jälkeen kauhuelokuvien taso olla melko alhaalla. Hellraiser ei kuitenkaan ryömi pohjamudissa. Tosin on kyllä nähty paljon parempiakin kauhuelokuvia.

Hellraiser luottaa tunnelmanluomisessaan ennen kaikkea musiikkiin. Se onkin paikoitellen todella pelottavaa. Myös ajoittaiset säikäyttelyefektit luovat melkoisesti tunnelmaa. Pelottavimpiin leffoihin en kuitenkaan tätä voi oikein laskea. Hellraiser ei jaksa koko ajan pitää katsojaa piinaavassa otteessa, vaan elokuvan tunnelma on välillä vaarassa latistua.

Efektipuolellakaan ei suuria valituksen aiheita ole. Toki ne ovat hieman ajan hampaasta kärsineet, mutta ovat ne silti ihan hyvinä säilyneet. Nyljetty Frank on todella ikävän näköinen, eivätkä muutkaan Helvetistä tulevat tyypit ole kovinkaan miellyttävää katseltavaa. Pinhead, joka on noussut ajan myötä Hellraiser-sarjan tunnushahmoksi, on aikamoinen näky. Tyyppi näyttää siltä kuin olisi leikkinyt juovuksissa naulapyssyllä. Elokuvaa voin suositella kauhuelokuvien ystäville. Pienenä varoituksen sanana kuitenkin, että Hellraiserissa on paljon irtonaisia lihankappaleita ja paljon verta, joten heikkohermoisten ei tätä kannata alkaa katsomaan.

Pisteet:
Arvosteltu: 19.07.2006
Katsottu: DVD

Arvostelija

Ville
Tähtääjä
474 arvostelua

Hulttiomies Frank räpläilee talon ullakolla omituista härrävärkkiä. Kyseessä on eräänlainen tuonelan oma versio Rubikin kuutiosta. No kuution avatessaan helvetin portit aukeavat ja hemmo imaistaan manan majoille kidutukseen ja piinaan.

Varsinaiset tapahtumat saavat alkunsa kun Larry muuttaa vaimonsa kanssa kuolleen veljensä Frankin vanhaan kämppään. No ullakolla on jotain kummallista jonne varsinkin vaimolla tuntuu niin kovasti olevan vetoa. Larry loukkaa kätensä verisesti ja näin saadaan aikaan se, että hemmon velipoika Frank pääsee aloittamaan tuskallisen kuolleista nousemisen. Frank tarvitsee nyt ihmislihaa ravinnokseen päästäkseen täydellisesti tälle maanpäälliselle puolelle. Pikkuhiljaa eri elimistä se kasvaminen lähtee ja pian omataankin jo oman veljen ulkonäkö...

Hellraiser on oman genrensä kiistattomia klassikoita. Gorea, visvaa ja saadaan ruutuun ja lihakoukut venyttävät ihmisruumiita mitä riemukkaimmalla tavalla. Tuon itsensä vihtahoususarvipään päämajan eli "alakerran" portsarina toimivat ns. kenobiitit. Heidän johtajansa, jonka ulkonäöstä jokainen fakiiri olisi ylpeä. Tuskin kaveri on kuitenkaan sukua maamme rikosylikomissaario Naulapäälle. Myöhemminhän tästä pääkenobiitistä nousi Hellraiserien tunnusikoni. Tuo kalkkilaivankapteeni, jolla on ruutupaperin ja paalujen sekoitus lärvissään on oivallinen hahmo. Ei ihme, että gorehemmot edelleen laskevat alleen riemusta äijän nähdessään.

Clive Barker on kauhukirjailijoiden aatelia ja Hellraiser esikoisohjauksenaan nauttii todellakin kulttimainettaan. Ja tottahan tuo on. Leffa kuuluu jokaisen vinksahtaneemman katsojan yleissivistykseen. Nuorempana tätä äimisteltiin ehkä hieman eri asenteella kuin nykyään, mutta pieni pilke silmäkulmassa homma toimii edelleen. Mukavaa myös huomata kuinka tällä gorepuolellakin nämä perinteisemmät efektit toimivat loistavasti kun vertaa nykyisiin ääliömäisiin ja mauttomiin digikikkailuihin.

Ihan kauhuelokuvien huippuihin tämän katsojan kategorioissa leffa ei kuitenkaan yllä. Parhaimmisto löytyy samalta ja vähän vanhemmalta aikakaudelta vähän ns. perinteisemmiltä poluilta. Esimerkkeinä mainittakoon: Hohto, Ennustus, Halloween ja Manaaja Jos et ole kyseistä pläjäystä nähnyt tsekkaa se ja päätä onko se maineensa veroinen.

Pisteet:
Arvosteltu: 25.06.2002
Katsottu: Kotona

Arvostelija

Kustaa
Ylläpitäjä
229 arvostelua