Hellbound: Hellraiser 2 (1988)
- Tuotantovuosi:
- 1988
- Ohjaajat:
- Tony Randel
- Pääosissa:
- Ashley Laurence, Clare Higgins, Kenneth Cranham
- Maat:
- Iso-Britannia
- Pituus:
- 95 min
- Genret:
- Kauhu
- Elokuvasarja:
- Hellraiser, Hellbound: Hellraiser 2, Hellraiser 3: Hell on Earth, Hellraiser 4 - Bloodline, Hellraiser: Inferno, Hellraiser: Hellseeker, Hellraiser - Deader, Hellraiser: Hellworld
Keskiarvo
Arvostelut (4): 
Pikatuomiot (125):
Oma pikatuomio
Pakkohan sitten on minunkin tästä arvostelua kirjoittaa Hellboundiin turhaan kohdistuvien ennakkoluulojen pienentämiseksi, että eiköhän toinenkin mielipide ole paikallaan. Omaltakin osaltani kun tämän katsominen olisi murska-arvosteluiden takia jäänyt väliin, ellei kaveriltani elokuvaa olisi maksutta katsottavaksi sattunut löytymään.
Hellraiser kakkosen juoni on melko simppeli. Ykkösosasta tuttu Kirsty (Ashley Laurence) herää mielisairaalasta, jonne päätyi kenobiitti-juttujensa ansiosta, ja näkee näkyjä helvetissä viruvasta, apua Kirstyltä anelevasta isäukostaan. Pian helvetin portit avataan taas ja Kirstyn ainoa vaihtoehto on palata takaisin ikuisen kidutuksen valtakuntaan toisen sairaalan asukin, mykän, kuutioita pyörittelevän Tiffany-nimisen tytön (Imogen Boorman) kanssa isää pelastamaan.
Aikoinaan sarjan ykkösosa aiheutti allekirjoittaneessa aikamoista ahdistusta armottomuudellaan ja toivottomuudellaan, jotka saivat jopa ohikiitävän hetken ajan pelkäämään, että mitä jos tuommoinen paikka olisikin olemassa ja sinne joutuisi itse ikuisuudeksi ilman toivoakaan päästä pois. Vastaavaa kammottavuutta Hellbound ei kyllä tarjoa, mutta sen sijaan sillä on hihassaan eräs toinen valttikortti, joka ainakin säväytti itseäni jopa Hellraiser ykkösen ilmapiiriin verrattuna. Tämä tekijä on äärimmäisen surrealistinen ja unenomainen tunnelma, jota aikoinaan koin itse muistaakseni viimeksi kymmenisen vuotta sitten Linnanmäen Vekkula-talossa sekä kummitusjunassa. Helvetti on kuin suoraan kuumehoureisesta painajaisesta klovneineen, nukkeineen, väreineen, hirviöineen, labyrintteineen jne... Paikka on muutenkin mielestäni toteutettu hyvin mielikuvituksellisesti ja persoonallisesti (velipoikani sanoi epäilevänsä koko leffan olevan yksi iso sairas fetissi aina lopun fallosmaista hirviötä myöten, mitä ei olekkaan Clive Barkerista enemmän luettuani vaikeaa uskoa) ja aiheuttaa aidosti tunteen, että tuonne ei välttämättä tahtoisi käppäilemään ehkä lähteä. Myös musiikki on ensiluokkaista tunnelmankohottajaa, ja löytyyhän Hellboundista mainio, leffan arvosanaa ainakin yhdellä tähdellä nostava T-Murhan Murhautro-biisiin kaapattu pätkä kohdatsa, jossa helvetistä palannutta Juliaa muutetaan jälleen ihmiseksi, veriset ruumiit roikkuvat ullakon katosta ja taustalta mutistaan tuskasta kirkaisujen ja lihan repeämisen saattelemana.
Mikä tunnelmassa voitetaan, hävitään mahalaskun omaisesti mm. leffan erikoisefekteissä. Vaikka normaalisti rakastan 80-luvun tehosteita, Hellbound lukeutuu ikävä kyllä siihen samaan pieneen vähemmistöryhmään, kuten mm. Evil Deadin lopun muovailuvahakohtaus tai Painajainen Elm Streetillä viiden jääkaappi. Parhaana esimerkkinä tästä ovat lopun päästä roikkuva monsteri, jonka käsistä tulevat veitset huomasi aivan liian selvästi olevan sarja peräkkäin iskettyjä nykiviä kuvia, sekä helvetistä nouseva pyörivä, jonkinlaista hyllyä muistuttava häkkyrä ruumiineen sun muine vauvoineen. Maskeeraus tosin on hienoa ja veriefektit komeita, ja animoidut tehosteet toivat elokuvaan kaikesta naurettavuudestaan huolimatta erinomaisesti sitä edellä mainittua surrealistista tunnelmaa. Ja kyllä nämä efektit kuitenkin nykypäivän tietokonesotkut voittavat, jossei muuten niin ainakin oivana camp-huumorina.
Oli miten oli, puutteistaan huolimatta Hellbound on joka että erinomaisen surrealistinen (ja lähes taiteellinen) painajaismatka siihen malliin, että kyllä tämän voisi ensi kerralla divarissa pistäytyessä kolmella eurolla hyllyä koristamaan hankkia, vaikkei se sisälläkään samaa ahdistusta ja jännitystä kuin ykkösosa. Kolmososan katsominen lienee kuitenkin turhjaa, siinä kun lukee valmistusmaan kohdalla kirosana nimeltä USA, että eiköhän siihen mennessä omaperäisyys sun muu ole jo heitetty roskakoppaan ja tilalle laitettu perihollywoodlaiseen tyyliin mielikuvituksetonta, rautalangasta väännettyä skeidaa ainoana tavoitteena näyttää sarja kidutuksia ilman tunnelman hiventäkään, että ei kiitos.
Katsomisen arvoinen pätkä kaikille surrealismin ja splatterin ystäville.
Pisteet:
Arvosteltu: 18.05.2008
Katsottu: Kotona
Kun on kyseessä 80-luvun kauhuelokuva, voi melkeinpä varautua siihen, että se on huono. Hellraiser 2 kuuluu niihin.
Hellraiser 2 jatkaa melkeinpä suoraan siitä mihin ensimmäinen osa jäi. Kirsty on joutunut sairaalan psykiatriselle osastolle, toisin sanoen hullujen huoneelle. Kukaan ei usko hänen selityksiään helvetistä tai mystisestä kuutiosta. Kirstyn lääkäri Channard kuitenkin tuntuu uskovan Kirstya, mutta mitäs pinnan alta löytyykään...
Leffa on melkoista sekasoppaa alusta loppuun. Ensimmäisessä osassa oli selvä linja tapahtumilla. Paha äitimuori Julia tappoi porukkaa jotta saisi poikakaverinsa takaisin elävien kirjoihin. Kakkosesta tämä punainen lanka tuntuu puuttuvan kokonaan. Loppua kohden alkoi jo ihan haukotuttaa, kun Kirsty kirkuu ja juoksee kuin päätön kana pitkin helvetin käytäviä, eikä Pinheadkaan pelota...
Tehosteet ovat melko kököt, tai no ainakin nykysilmällä katsottuna. Lopun paha Channard-kenobiitti on melko naurettava näky lonkeroineen sun muineen. Päitä irrotellaan ja raajoja leikellään, mutta millään ei ole merkitystä. Kirjaimellisesti "aivotonta" meininkiä. Kyllä on käsikirjoittajalla ollut meno päällä...
Allekirjoittaneeseen tämä ei ainakaan iskenyt. Täydellinen yhden pisteen elokuva. Tämä ei antsaisisi edes sitäkään...
nimimerkki: mada
Pisteet:
Arvosteltu: 14.01.2006
Katsottu: DVD
Pläjäys alkaa siitä mihin ykkösosa loppui. Mukana on osittain tuttu jengi. Tällä kertaa tarina pyörii lähinnä mielisairaalassa päätään selvittelevän perheen tyttären ympärillä. No sairaalan päämogulitohtori onkin yllättävänkin paljon perillä helvetillisestä meiningistä, tuosta mystisestä pirun nyrkistä ja kenobiiteistä. Pienten käänteiden jälkeen päästäänkin siihen aiheeseen johon onkin ilmeisesti tässä tapauksessa pyritty eli kunnon visvasirkuksen aloittamiseen.
Hellraiserin jatko-osa sortuu juuri siihen mihin eniten pelkäsin. Hellbound on mielikuvitukseton ja kohtuullisen typerä elokuva. Sen sadistinen asenne sisältää aineksia mm. fasismista ja nekrofiliasta, kokonaisuus on valmistettu erittäin huonolla maulla. Ihmisen anatomia ja lihaskudosten esittely voisi olla ihan jees, mutta jotenkin varsinkin nuo nekrofiiliset tunnelmat alkavat ällöttää.
Elokuva hyödyntää alkumetreillä ykkösosan meininkiä, mutta kunnes tuo hornan oma rubikin kuutio saadaan jälleen avattua onkin elokuvan viimeinen tunti helvetin esikartanoiden holveissa juoksentelua. Mukaan mahtuu pinheadin ja muiden leuannapsuttelijoiden mielivaltaista esiintymistä. Ihmeellisiä härrävärkkejä, visvaa, tapettiliisteriä, lihakoukkuja ja niin edelleen. Kun tuolla hornantuutin katagombeissa on juoksenneltu tunnin ajan on katsojan olo vähintäänkin vaivaantunut ja masentunut.
Efektipuoli, johon elokuva valitettavasti joutuu nojautumaan on kökköä ja tosi kökköä. Kauheata katseltavaa siis silleen oikeasti. Jatko-osien valitettava vaikutus myös ensimmäiseen ja alkuperäiseen teokseen on ainakin yleisellä tasolla yleensä alentava. Niin käy tälläkin kertaa ja todella reippaalla otteella. Fangorian lukijat ja splatterhirmut varmaan saavat kyllä jotain mutta siihen se kyllä jääkin.
Pisteet:
Arvosteltu: 01.07.2002
Katsottu: Kotona
No just joo. Muistelin tämän olleen aikoinaan hyvinkin pelottava tapaus. Sitä en käy kieltämään etteikö asia joskus näin olisi nuorempana ollutkin. Tänä päivänä tämä ei vaan oikein enää jaksa kolahtaa Arskaan. Heikkohermoisimmat katselijat voivat edelleenkin jättää tämän suosiolla väliin.
Juoni ei ole mitään kummallista kerrottavaa. Rubikin kuution/Pirun nyrkin kaltaisella kapistuksella saadaan helvetin portit auki ja Pinhead & Co. pääsee tällöin vauhtiin.
Leffan lavastus ja maskeeraus on ihan OK, mutta digitaaliset tehosteet ovat auttamatta ajan hampaan kaluamia. Noita voikin tänä päivänä tehdä kotivideoihin melkeinpä missä tahansa ATK-pohjaisessa videopajassa.
Väitän, että nykypäivän psykologisissa trillereissä on huomattavasti enemmän jännitettävää kuin näissä ns. kauhuleffoissa. Tietty näillä tämän lajin leffoilla saa ihmismielen pohjimmaisia väkivallan tuntoja tyydytettyä. Jos tämän meinaat katsoa niin muista syödä sinä päivänä aamupuuro sillä ruokahalu voi tästä kaikota vähäksi aikaa. Jos pidät ihmisen anatomiasta niin paljon, että haluat katsella elävää ihmiskehoa ilman nahkaa niin tässä sitä näet. Madot kehossa ovat aina iljettäviä... jak!
Arska oli hiukan pettynyt. Odotukset olivat vanhasta muistista liian kovat. Taitaa jäädä useampi hiukan vanhempi kauhuleffa tämän takia väliin. Enpä muista milloin olisin viimeksi katsonut kelloa yhtä tiheään ja odottanut lopputekstejä... Pääperiaatehan on, että aloitettua leffaa ei kesken jätetä.
Pisteet:
Arvosteltu: 28.06.2001
Katsottu: DVD
