Bronxin asfalttisoturit (1982)

On huonoja elokuvia, ja sitten on erittäin huonoja. Ja sitten on niin huonoja, että ne ovat jo hauskoja. Kertavilkaisu Bronx Warriorsin eli Bronxin asfalttisotureiden kanteen antanee jo melko hyvin osviittaa siitä, minkälaista meininkiä on luvassa. Itse asiassa jo elokuvan nimi kertoo melko tyhjentävästi rainan juonen: eli ollaan Bronxissa, ja soturit tappelevat asfalttiviidakossa. Tarkemmin sanottuna kyseessä on post-apocalypse –visio Italian ihmemaasta, ja vaikka maailma Bronxia lukuun ottamatta ei suuremmin olekaan tuhoutunut, se ei estä elokuvaa kierrättämästä kaikki postapokalyptisiä klišeitä moneen kertaan.

Ollaan kaukaisessa tulevaisuudessa, vuodessa 1990, ja maailmaa hallitsevat pahat korporaatiot. On olemassa vain yksi paikka, johon korporaatioiden ja suuryritysten valta ei ulotu ja se on pahasti raunioitunut Bronx. Täysin vailla valtaa ei Bronxissakaan tosin olla, vaan valtaa pitävät paikalliset jengit, ja erityisesti kukkona tunkiolla on Helvetinenkelien (Helvetinenkelit) Trash-johtaja (Gregory). Juoneen kuuluu jengisotia, karanneita suuryritysjohtajien tyttäriä ja salatappajia, mutta itse elokuvan kannalta kaikki tämä on oikeastaan yhdentekevää, kun siinä keskitytään ennemminkin kuvaamaan kaahailevia moottoripyöriä, absurdeja jengejä ja ennen kaikkea surrealistisia jengejä.

Ensimmäinen ja silmiinpistävin piirre Bronxin asfalttisotureissa sen jengien totaalinen älyttömyys; koskapa post-apocalypse –elokuvien jengit niin uskottavia olisivat (kuten ”Atlantiksen kostajien” atlantislaiset moottoripyöräjengit…), mutta Bronxin asfalttisoturit kyllä lyö älyllisesti pohjat: on rullaluistinjengiä ja tanssijajengiä sekä tietysti nahka-asuisia ratsupoliiseja. Ja tässä olivat siis ne kaikkein kesyimmät jengit. Post-apocalypsen vakiopiirre eli jengit lienee apinoitu genreen alun perin ”Sotureista” (The Warriors, 1979), mutta osa jengeistä tuntuisi olevan ennemminkin sukua ”Kellopeli appelsiinin” (Clockwork Orange, 1971) Alexin ja Billy Boyn poppoille. Ryhmittymien käytöstavat ja välitkin tuntuisivat olevan yhtä hyvät. Omituinen piirre juonessa on se, että vaikka jengien väliset yhteenotot tuntuvat olevan Bronxissa arkipäivää, orastavaan jengisotaan suhtaudutaan kuin ei-toivottuun ja ennennäkemättömään näkyyn. Jos tavanomainen arki on menneisyyden tulevaisuuden Bronxissa tuollaista, herää kysymys, miltä tavanomaista väkivaltaisemmat jaksot näyttävät (rukouksiini myös vastattiin jatko-osassa ”Pako Bronxista”).

Elokuvan keskiössä olevaa Trashin jengiä näyttelevät aidot Helvetinenkelit. Jos mopopoikien syvät rivit ovatkin luonneroolissa, samaa ei voi sanoa pääosanesittäjästä, ”Thunderin” (1983) myötä kulttimaineeseen nousseesta Mark Gregorystä. Ensinnäkin heppu on aivan surkea näyttelijä ja puhuu hitaammin kuin Paavo Lipponen. Toisekseen hänet on puettu kuin mikäkin nahkahomo tiukkoihin, paljastaviin nahkaliiveihin ja vielä tiukempiin farkkuihin, vaikka koko muu prätkäjengi on kohtuullisen tavallisissa asusteissa. Kolmanneksi hän on erittäin lihaksikas baby face, joka näyttää Manowarin musiikkivideosta karanneelta. Siksi Trashia on äärimmäisen vaikea nähdä kovanahkaisena ja elon kovan koulun koulimana johtajahahmona. Tässä vaiheessa herää kysymys, miksi Bronxin asfalttisoturien pääosaan ylipäänsä valittiin moinen kivikasvo. No, totuus on että seitsemäntoistavuotias kenkäkauppias valittiin rooliinsa pelkän tyttöystävän lähettämän valokuvan perusteella. Muutkin näyttelijät ovat todella surkeita, mutta vaikka eräissä tyypeissä onkin kieltämättä väriä, varastaa Gregoryn hahmo silkalla korniudellaan show’n itselleen.

Bronxin asfalttisoturit on ohjannut b-elokuvien konkari Enzo Castellari. Tällä kertaa homma pysyy Castellarin hanskassa tavanomaista paremmin. Muutamat laajat kuvaukset, jotka esittelevät Bronxia kokonaisuudessaan, ovat ihan hienoja, ja kyllähän nuo taistelukohtaukset sopivan hektisesti on kuvattu. Jännitteiden luomisessa häneltä sen sijaan ei juurikaan löydy taitoa: visuaalisen silmänsä puutetta hän esittelee muun muassa lähemmäs viisi minuuttia kestävällä kohtauksella, jossa jengit äänettömänä ja uhkaavasti (tai sitten ei) kerääntyvät aukealle, pälyillen toisiaan epäluuloisesti alta kulmain. Syystä tai toisesta paikalla on myös rumpali, joka setteineen säestää loputtoman kuuloisella soololla jengitapaamista. Itsekin rumpalina on toki ihan kiva seurata virkaveljien erikoisempia toimeksiantoja, mutta itse en kyllä ottaisi tuollaista keikkaa vastaan.

Kun juonellisessa tai taiteellisessa mielessä elokuvasta ei lähde irti mitään, kannattaa paneutua Bronxin asfalttisoturien oikeasti vahvoihin puoliin. Toimintaan ja campiin. Toimintaa on aivan jumalattomasti; tyypillisesti juonikuviot alkavat siitä, kun porukka törmää toiseen jengiin ja heittää näiden kanssa symbolista läppää. Läpän onnistuneisuudesta riippuen kohtaus päättyy joko silmittömään väkivaltaan tai jengien liittoutumiseen, minkä jälkeen jatketaan matkaa. Campia mukaan heittää suunnaton määrä surrealismia: missään ei ole mitään järkeä, kukaan ei osaa näytellä ja kaikki juonikuviot tulevat suoraan puun takaa. Erityisesti lopputaistelu, joka ei liity muuhun elokuvaan oikeastaan mitenkään, hämmentää ja huvittaa, ja töksähtävästi tuleva loppu sitäkin enemmän.

Näin jälkikäteen tarkasteltuna on helppo nähdä miksi Bronxin asfalttisoturit aikanaan menestyi kohtalaisen hyvin: se oli pasta-apocalypsen ensimmäinen suuren luokan edustaja ja samalla määritteli hyvin selkeästi genren peruspiirteet. Vaikka ydinsotaa ei olekaan käyty, löytyvät tästä oikeastaan kaikki muut post-apocalypsen tunnuspiirteet: omituiset jengit, liekinheittimet, mitä erikoisimmilla astaloilla käytävät lähitaistelut… Vaikka kyseessä onkin ehdottomasti klassikko ja post-apocalypsen kulmakivi, häviää Bronxin asfalttisoturit armotta jatko-osalleen ja ennen kaikkea tyylilajin visuaalisesti, camp-komediallisesti ja toiminnallisesti parhaalle edustajalle, Sergio Martinon taideteokselle ”New Yorkin tuhon jälkeen vuonna 2019”.

Pisteet:
Arvosteltu: 06.12.2008
Katsottu: Kotona

Arvostelija

Miihkali
Tähtääjä
118 arvostelua

Mainittakoon, että en aio nyt piitata elokuva-arvosteluissa olevista säännöistä, joissa juonta tai loppuratkaisua ei saa paljastaa. Bronxin Asfalttisotureissa ei ole kyse juonesta ja vaikka kertoisin siitä kaiken, katsoja saisi kokemuksestaan märkää rättiä naamalleen heti ensimmäisen kymmenen minuutin aikana. Tämä pätkä alkaa törkeällä väkivallalla, jota totaalisen ylivoimaiset prätkäjätkät kohdistavat rullaluistelevia joukkoraiskaajia vastaan, joilta pelastetaan syrjäkujilla harhaileva femme fatale. Tällä ja päähenkilöllä on elokuvaa hallitseva todella kiihkeä ja traaginen suhde. Tai olisi, mikäli kyseessä EI olisi italialaistuotantoa oleva post apocalypse -elokuva, jonka pääosassa viihtyy Marc "Repliikki minuutissa" Gregory.

Herra Gregoryn hahmona on Trash-nimeä totteleva kikkaratukkainen machopökkelö, joka kamppailee jenginsä avustuksella territorioista muiden vastaavien ryhmittymien kanssa. Bronxista on jostain syystä tullut ei-kenenkään-maa lähitulevaisuudessa ja on rikollisiksi luokiteltujen kapinallisjoukkojen hallussa. Jengit eivät ole luonnollisesti tahtoneet copyright-oikeusjuttujen pelossa kopioida toistensa tyylejä, joten joukot erottaa toisistaan näiden erilaisista kulkuneuvoista ja asuista. Nerokasta, eikö? Mukana on tietty bikereita, rullaluistelijoita, itämaisten taistelulajien harjoittajia, tummaihoisia miehiä pimp-vagoneissa ja luolamiehiä ja jostakin Kellopeli Appelsiini -maailmasta ulottuvuusportin kautta ulostautuneita steppaajia. Trash ja tämän lähimmät kaverit (joista yksi on erehdyttävästi Freddie Mercuryn näköinen) selvittelevät erään jenginsä jäsenen mystistä murhaa, johon liittyy myös heidän pelastamansa nainen. Olen nyt kirjoittanut juonesta noin sata sanaa, ja voin oikeastaan myöntää, että aivan turhaan.

Olennaisinta kun ei todellakaan ole juoni, vaan silkka surrealistinen vyörytys, johon ladataan juuri sopivasti pullistelevia lihaksia, väkivaltaa, todella surkeaa näyttelyä ja tuomiopäivän visioita. Sekä tietysti jättimäinen rekka, kasa oikeita helvetinenkeleitä toimimassa prätkäjengistatisteina, joukko hevosilla ratsastavia liekinheitinpoliiseja ja blaxploitaatio-kuningas Fred Williamson mukavan suuressa sivuroolissa.

Aivan liian tiukkoja farkkuja käyttävä Gregory seisoskelee elokuvan lävitse tuottaen jonkinlaista ihmiskieleksi tunnistettavaa lätkyttelyä aukosta, jonka epäilen olevan suu. Gregory ei syö elokuvan aikana kertaakaan, joten en ole kumminkaan ihan varma. Gregory on äärimmäisen neitimäinen ilmestys, ja tämän raivonpurkaukset saisivat pikkutytötkin kiemurtelemaan myötähäpeästä. Onneksi elokuvan huomio jakautuu sopivan tasaisesti oikeampien viihdepainopisteiden ja Marcin ilmeettömän koomanaaman välillä. Leikkaus on siis yllättävän toimivaa ja luo sopivaa jännitettä actionia varten.
Käsikirjoitukset ovat tehneet sokeat apinat. Tätä teoriaa tukee se, että toinen käsikirjoittajista on kulttimaineessa oleva auteur Castellari, jonka karvaiset gibboninkädet ovat varmasti raapineet innoissaan visiota tikulla hiekkaan. Mukana on petosjuoni, kostomotivaatio, traaginen loppuratkaisu, sosiaalista kommentointia ja muuta epäolennaista sontaa, joka onneksi jää taka-alalle Castellarin ja kumppaneiden päästessä todella toteuttamaan itseään. Lavastamisesta ei ole tietoakaan. New York on New York ja sillä hyvä. Viemäreissä päämajojaan pitävät jengit asuvat oikeastaan toistensa naapureina (kummallista että suuret jengisodat eivät juonikuviossa ilmeisesti ole arkipäivää) ja todennäköisesti lainailevat toisiltaan sokeria ja kananmunia leivontapäivinä.

Koska olen sitä mieltä, että elokuva-arvioissa pitää olla jotain järkevääkin sanottavaa, pohtikaamme hetken elokuvan symboliikkaa. Ehkä kyseessä onkin jonkinlainen message-filmi kaikkien ihmisryhmien välisestä tasa-arvosta ja siitä mitä tapahtuu, jos rauha äärimmäisissä tilanteissa rikkoutuu? En keksi mitään muuta syytä siihen miksi elokuvan loppupuolella tarjoillaan apokalyptinen näky, jossa fasistipoliisit mustissa nahka-asuissa sytyttävät iloisen kirkkaisiin pukuihin pukeutuneita pääasiassa tummaihoisia pimp-mastereita tuleen. Teoriaani tukee myös se, että Freddie Mercuryn väistämätön kuolema luolamiesten käsittelyssä aiheuttaa elokuvan ainoat kyyneleet Marcin kasvoille. Snif. Sen sijaan tyttöystävä, johon muskelimasamme on käsikirjoituksen mukaan ilmeisesti hyvin intohimoisesti rakastunut, ei aiheuta minkäänlaista tunteenliikahdusta hyvin kaapissa viihtyvän Manowar-lettimme kasvoilla. Tosin eipä kyllä naispääosan suorittava Stefania Girolami anna kauheasti aihettakaan mihinkään erityiseen riemuitsemiseen. Neidon lahjat näyttelyn saralla kun koostuvat vain repliikkien latelusta ja jonnekin kaukaisuuteen tuijottelusta.

Takaisin teoriaani. Huipennuksena kaikelle Trash lävistää harppuunalla, siis toistan: todellakin lävistää harppuunalla pahan nietzscheläisen fasistisedän ja ajaa tämä moottoripyöräänsä sidottuna auringonlaskuun kuin Easy Riderissa konsanaan. Born to Be Wild alkaa humista katsojan korvissa, ja toiminta loppuu kuin kirveellä leikaten kuvan äkilliseen pysäytykseen ja puskan takaa tuleviin lopputeksteihin. Mitä tapahtui? Miksi edes näimme tämän kaiken? Oliko millään mitään merkitystä? Päättyykö sateenkaarivallankumous hallituksen mustapaitojen tuliseen kurimukseen?

Katselin tämän mestariteoksen joskus aivan liian myöhään yöllä sopivassa seurassa ja dippiin hukutettujen taco-sipsien turvottamana. Epäilen sen toimivuutta missään muussa muodossa. Tämä ehkä jollain tapaa mitattuna "elokuva"-määritteen sisälle tippuva törkymöykky laajensi tajuntaani paremmin kuin mitkään taikasienet tai pullo kossua vetäistynä yhdellä huikalla. Oman alansa ehdottomia helmiä, tosin itse yrittäisin ehkä löytää jonkin paremmin kuvaavan synonyymin, mikäli kaikki vaihtoehdot eivät olisi totaalisen painokelvottomia.

nimimerkki: Lamourhaaja

Pisteet:
Arvosteltu: 25.01.2008
Katsottu: DVD

Arvostelija

Lamourhaaja
Tykittäjä
12 arvostelua