Kirjoitetut vastaukset
-
Artikkelit
-
No, nyt sen pitäisi toimia. Olisi kyllä todella kova sana, jos foorumille ensinnäkin tulisi esikatselutoiminto ja toisekseen mahdollisuus muokata omia viestejä vähän kauemmin kuin vain pari minuuttia julkaisun jälkeeen.
Tässä vielä kuvat levyjen kansista. Alkuperäiseen viestiin en niitä osannut lisätä.
EDIT: Höh. Ei se nyt sitten kuitenkaan toiminut.
Maalaa tämä teksti ja valitse hiiren oikealla painikkeella ”Näytä valinnan lähdekoodi” (tai mikä nyt sitten onkaan käyttämäsi selaimen tarkka sanavalinta ko. toiminnolle).
Yma Sumac: Voice of the Xtabay (1958)
Perulaisen sopraanon Yma Sumacin esikoisalbumi oli oman aikansa yllätyshitti, joka myi miljoonia kopioita. Musiikki yhdistelee orkesteripoppia, jazzia ja maailmanmusiikkia, eli kyse on 1950-luvulla erittäin suositusta ns. exoticasta. Ostamani levy on alkuperäinen 10-tuumainen. Myöhemmin tämä on yleensä julkaistu 12-tuumaisina kokoelmalevyinä, joiden B-puolelle on pantu muuta saman aikakauden musiikkia, joka ei välttämättä edes ole Yma Sumacin tuotantoa.Deep Purple: Fireball (1971)
Tämä on ensimmäisiä äänilevyjä, joita muistan kuunnelleeni. Äitini omisti paljon 1970-luvun rock- ja hevilevyjä, ja olemme myöhemmin useasti käyneet Purplen keikoillakin. Äidin levyistä myös huomaa, että niitä on vuosikymmenien saatossa kuunneltu aika tavalla, ja monesta kuuluu enemmän rätinää kuin itse musiikkia. Omassa hyllyssäni on suurin osa Purplen vinyyleistä, mutta tämä puuttui, koska sitähän on voinut vanhempien luona kuunnella ja CD:nkin olen joskus tullut hankkineeksi.Venom: Manitou (1984)
Nuorempana kuuntelin paljon heviä, mutta aikuisiällä kyllästyin moneksi vuodeksi koko genreen. Viime aikoina olen kuitenkin palannut juurilleni ja innostunut varsinkin vanhan liiton black metalista. Olen ottanut pitkän aikavälin tavoitteekseni kerätä kaikki Venomin levyt. Vaikka bändi muistetaan parhaiten albumeistaan — pääasiassa kahdesta ensimmäisestä, myöhemmät ovat kauniisti sanottuna epätasaisia kokonaisuuksia — niin parhaat biisit löytyivät voittopuolisesti sinkuilta, joista tämä 12-tuumainen doom metal -viritelmä on yksi.Luis Delgado: Vathek (1986)
William Beckfordin Vathek on goottilaisen varhaisromantiikan ja itämaisten kertomusten klassikko — erotiikkaa, mustaa huumoria, sadistista väkivaltaa ja okkulttista kauhua yhdistelevä tajunnanvirtaromaani dekadentista kalifista ja tämän noita-akkaäidistä. Andalusialaiseen kansanmusiikkiin erikoistuneen Luís Delgadon ambient-tyylinen esikoisalbumi ilmestyi omakustanteena 1986, ostamani kopio on ison levy-yhtiön julkaisema uusintapainos.Darkthrone: Transilvanian Hunger (1994)
Vanhan liiton örinäheviä tämäkin. Olen kuunnellut oleellisimmat Darkthronet jo teini-ikäisenä niin monta kertaa, että on varmaan ihan kohtuullista jo jotain näistä maksaakin. Uusintapainos.Lördi: The Arocalypse (2006)
Lördi on mielestäni aina ollut hiukan höpsö yhtye, eikä bändin musiikkiakaan voi erityisen sofistikoituneeksi kutsua. Jokin siinä kokonaisuudessa kuitenkin kiehtoo niin, että orkesterista on vuosien saatossa tullut minulle suoranainen pakkomielle. Melkein kaikki bändin levyt olen hankkinut hyllyyn, mutta euroviisuaikojen menestyslevy Arocalypse on käytettynä vinyylinä ollut niin törkeissä summissa, etten ole viitsinyt siihen rahojani tuhlata. Nyt levystä tuli vuosien odotuksen jälkeen uusintapainos.Tuomari Nurmio: Rajaseudun laki (2023)
Olin innoissani kun kuulin Nurmion julkaisseen levyllisen vanhan liiton kantribluesia. Valitettavasti levy ei ole erityisen hyvä, vaikka soundit ovatkin kohdallaan ja mukana on muutamia nasevia riimejä.Teksti-TV 666: Vapauden tasavalta (2023)
Joskus esiteininä kuulin Psychoplasman kappaleen Raining, ja siitä pitäen olen arvostanut efektoituna särövallina raikaavaa kitaranvinguttelua. Teksti-TV 666:n musiikissa on vähän samaa, vaikka touhu ei pääsekään ihan samalla intensiteetin tasolle kuin Psychoplasma, Mana Mana ja vastaavat ysäribändit.Lördi: Bend Over and Pray the Lord (1999, 2012, 2024)
Lördin julkaisematon esikoisalbumi oli pitkään saatavilla vain Scarchives Vol. 1 -kokoelmalla, jota en ole vaivautunut hankkimaan. Nyt tästä erikoisuudesta tuli rajoitettu vinyylipainos, joka oli saatavilla ”vain” levykauppapäivänä viime lauantaina (Discogsin markkinapaikalla näkyy tänään olevan 31 kappaletta myynnissä).Kaikki levyt ovat vinyylejä. CD-soitinta en ole moneen vuoteen edes omistanut.
Olen tässä vähän testaillut, ja vaikuttaa siltä, että Leffatykin nykyiseen foorumiin ei voi ollenkaan kirjoittaa viestejä, joissa on Internet-linkkejä. Tämä tarkoittaa käytännössä myös mm. sitä, ettei viesteihin voi lisätä kuvia, koska viestissä pitäisi silloin olla tieto verkkoon ladatun kuvan osoitteesta. Minulla on ollut tapana elokuvista, kirjoista ja äänilevyistä kirjoittaessani panna mukaan aiheeseen liittyviä kuvia (esim. kansitaide), mutta se ei ilmeisesti enää ole mahdollista, eikä kuviin voi tosiaan edes linkata. Ero on jyrkkä vanhaan foorumiin, joka kätevästi tallensi kaikki foorumille lähetetyt kuvat Leffatykin omalle palvelimelle, niin että ne varmasti näkyivät vielä vuosikymmeniä postaamisen jälkeenkin.
Ikävä sanoa, mutta tämä nykyinen foorumi on aivan paska.
Ai niin! Muistan nähneeni tuon Saatanan lunnaiden suomenkielisen nimen IMDb:ssä. Teatteriin saakka tuo ei näköjään päässyt, mutta VHS-kasettina julkaistiin. Itse en nähnyt suurempaa ongelmaa Tunkiomestarin tuotantoarvoissa, ja lavasteet, puvustus ja erikoistehosteet olivat mielestäni aika hienoja. Hyvä osoitus siitä, ettei rahaa niin kauheasti tarvitse olla, kunhan on taitoa, luovuutta ja intoa tehdä asioita.
Elokuvan ongelmana oli umpihuono käsikirjoitus ja latteat näyttelijät (Mollia lukuun ottamatta). Muutaman minuutin mittaisten lyhärien maailmaan ei ehdi kunnolla uppoutua, eikä sinänsä kiinnostavista miljöistä ja asetelmista saada mitään järkevää sisältöä irti. Jokainen kohtaus päättyi ennen aikojaan ja kaiken lisäksi ratkaisu oli jokaisessa lyhärissä sama: päähenkilö ampuu tappavia lasersäteitään ja voittaa vaivattomasti kaikki vihollisensa. Toisaalta elokuva ei myöskään mene riittävän mielipuolisille kierroksille, että sitä voisi katsoa tahattomana komediana tai törkyviihteenä. Sinänsä elokuva on kyllä vaikuttava osoitus tekijöidensä teknisestä osaamisesta, ja voisin kuvitella sen toimineen hyvänä käyntikorttina matkalla kunnianhimoisempiin tuotantoihin.
dbgirl: Osan elokuvista omistan itse DVD:nä tai BD:nä, osan katsoin kaverin luona. Jotkut noista olivat aika hankalia hankkia. Wizards of the Demon Sword piti tilata Amerikasta asti.
Taistelu kultaisesta taljasta (1963)
Ray Harryhausenin tulkinta argonauttien retkestä. Elokuvan ehdoton vetonaula on hieno stop motion -animaatio. Paikoin nämä kohtaukset ovat genrelle tyypillisiä staattisia otoksia – hirviö ärhentelee muutaman metrin päässä sankarista, joka huitoo ilmaa miekallaan – mutta paikoin nähdään myös ihmisnäyttelijöihin integroitua taistelukoreografiaa. Lavasteet ja erikoistehosteet ovat muutenkin aika hienoja, ja ylipäätään leffa tavoittaa antiikin tarujen tunnelman melko uskollisesti.
Hauska muuten huomata, miten elokuvien sankarihahmot ovat vuosikymmenien saatossa muuttuneet. Nykyäänhän vahvoilla miehillä on steroideilla pumpatut lihakset ja rasvaprosentti lähellä nollaa, mutta tässä elokuvassa argonautit ovat lähempänä perinteistä voimamiestä, joilta löytyy maltillisesti sekä läskiä että lihasta.
⭐⭐⭐✩✩
The Dungeonmaster (1984)
Urheilullinen nörtti Paul on koodannut itselleen naisäänellä haastelevan älykkään tietokoneystävän. Tyttöystävä on masiinalle mustasukkainen, mutta onnekkaasti Paulille tarjoutuu tilaisuus osoittaa ritarillisuutensa, kun paha avaruusvelho Mestema kidnappaa molemmat. Paul paljastuukin todelliseksi unelmavävyksi, sillä kuolematon Mestema on tuhansien vuosien ajan etsinyt veroistaan vastustajaa ja haastaa Paulin taisteluun elämästä ja kuolemasta. Mesteman asettamat haasteet ovat muutaman minuutin lyhytelokuvia, jotka sijoittuvat esimerkiksi jäiseen vahagalleriaan ja Mad Max -henkiselle aavikolle. Kovin monimutkaisia juonia ei lyhäreihin ole kehitelty, vaan Paul ratkaisee ne tappamalla jokaisen vastaantulijan rannetietokoneestaan ampumillaan lasersäteillä. Tyttöystävän kohtalona on lähinnä rimpuilla kahleissa ja huutaa apua Mesteman käkättäessä ilkeästi vieressä.
Useiden ohjaajien ja käsikirjoittajien yhteistyön hedelmä on tolkuton sekametelisoppa. Kasaritunnelma on vahva, muttei välttämättä mitenkään hyvällä tavalla. Lyhärit ovat niin lyhyitä, ettei niiden maailmaan ehdi uppoutua, ja loppuratkaisujen toisteisuus vie tarinasta vähänkin jännitteen. Teknisesti elokuva on kyllä komeaa laatua ja hieno osoitus siitä, millaista luovuutta ja käsityötaitoa B-elokuvaohjaajilta löytyi. Ylipäätään katson paljon mieluummin näitä vanhanaikaisia erikoistehosteita kuin nykypäivän digihuttua.
Paulin hahmo vaikuttaa jonkinlaiselta nörttipojan unelmatulevaisuudelta. Urheilullinen, rohkea, huippuälykäs, kaunis vaimo… Ei siis missään mielessä samaistuttava tai kiinnostava hahmo. Elokuvan parasta antia on Richard Mollin tulkitsema Mestema, omalaatuinen sekoitus Saatanaa, kreivi Draculaa ja Christopher Lambertia.
⭐✩✩✩✩
Re-Animator (1985)
Tiedä sitten, johtuuko liian monista katselukerroista vai mistä, mutta Elvyttäjä oli heikompi esitys kuin muistin. Suurimmat naurut on tästä jo kauan sitten naurettu pois, vaikka paikoin tulikin hymähdeltyä ja hihiteltyä. Splatter-meininkikään ei enää jaksa säväyttää. Ehkäpä tämän genren leffojen ongelmana onkin juuri se, että huonoon makuun ja tabujen rikkomiseen perustuva huumori latistuu, kun katsoja tietää, mitä odottaa. Tosin: kyllä elokuvassa on sellainenkin kohtaus, ettei sen törkeys milloinkaan väljähdy, vaan on nykykatsojan silmään jopa vastenmielisempi kuin 1980-luvulla. Tiedätte, mitä kohtausta tarkoitan.
Komedian ja väkivallan sijaan huomioni kiinnittyikin elokuvan kerronnallisiin ratkaisuihin ja hahmoihin. Elokuvahan on kertakaikkisen absurdi, mutta samalla myös varsin perinteikkäästi etenevä kauhuelokuva, jonka tosikompi voisi katsoa edes huomaamatta huumoripuolta. Tarinan sijoittaminen yliopistomaailmaan ja nimenomaan opiskelijapiireihin on hauska käänne hullun tiedemiehen arkkityyppiin. Jeffrey Combs tekee kerrassaan mainion suorituksen monomaanisena opiskelijanerona Herbert Westinä. Hahmo ei milloinkaan mieti pitkälle tulevaisuuteen, vaan kyynisesti valehtelee tiensä ulos vaikeuksista ja tarttuu välittömästi jokaiseen tilaisuuteen jatkaa kokeitaan. Hengenvaarassakin hän miettii vain löydöksiään ja niiden säilyttämistä jälkipolville. Iäkkäämpi David Gale on oppilaidensa keksinnöt omivana ja näiden tyttöystäviä himoitsevana proffana ikimuistoinen.
⭐⭐⭐⭐✩
Prinsessan ryöstö (1987)
Satujen ja fantasiaelokuvien kliseillä leikittelevä seikkailutarina pulaan joutunesta prinsessasta ja nuoruusvuosien ihastuksesta, joka saapuu paikalle yhdennellätoista hetkellä. Ei tästä taida olla paljoakaan sellaista sanottavaa, jota ei olisi jo sanottu, mutta ilokseen tämän katsoi. Muistettavimmista roolisuorituksista vastaavat espanjalaista onnensoturia esittävä Mandy Patinkin sekä erityisesti Peter Falk, jonka lempeästi tarinoivan isoisän kertojaääni luo koko elokuvan tunnelman.
⭐⭐⭐⭐✩
Gremlins 2 – uusi pesue (1990)
Riiviöt temmeltävät Trump-tornissa, josta löytyy niin geenimuunteluun erikoistunut laboratorio kuin TV-studiokin. Juppikulttuuria ja suuryritysten häikäilemättömyyttä pilkkaava kauhukomedia on nopeatempoinen yhdistemä hienoja vanhan liiton erikoistehosteita ja höpsöä yhteiskunnallista satiiria, joka osuu maaliinsa vaihtelevalla menestyksellä. Suosikkejani olivat kärttyisen mamman vetämä mikroaaltouuni-teemainen kokkiohjelma ja kaunopuheinen älykköriiviö. Christopher Lee tekee hauskan sivuroolin hulluna tiedemiehenä.
⭐⭐⭐✩✩
Wizards of the Demon Sword (1991)
Erittäin pienen budjetin barbaarielokuva, joka improvisoitiin aiemman Roger Corman -tuotannon lavasteissa. Elokuvassa on paljon hupaisaa huulenheittoa, eikä se ylipäätään ota aihettaan kauhean vakavasti. Monesta muusta lajityypin elokuvasta poiketen huumori onnistuu olemaan jopa suhteellisen hauskaa, eivätkä ne lavasteetkaan pahalta näytä. Ehkäpä olen vain hölmö barbaarifani, joka ei kykene kriittiseen ajatteluun, mutta kyllä minä nautin tämän katsomisesta kohtuullisen paljon. Ehkä se johtui siitäkin, että odotukseni olivat aika matalalla. Michael Berryman nähdään pikkuroolissa, hänen osuutensa voisi olla isompikin. Mukaan on saksittu pätkiä vanhasta dinosaurusleffasta, mutta nämä kohtaukset ovat vain täytettä elokuvaan ja helppojen naurujen kalastelua.
⭐⭐½✩✩
William Golding: Kärpästen herra (1954)
Joukko englantilaisia koulupoikia jää ansaan Tyynenmeren paratiisisaarelle. Ilman aikuisten kaitsentaa nulikat taantuvat nopeasti villi-ihmisiksi ja päätyvät lopulta tappamaan toisiaan. Kirjassa on vahvoja allegorisia aineksia, ja poikien seikkailukirjallisuudesta muistuttavasta alkuasetelmastaan huolimatta se onkin oikeastaan kertomus epäonnistuneen yhteiskunnan taantumisesta barbarismiin.
Hyvässä romaanissa on usein yksi tai muutamia vahvoja symboleja. Niitä on myös Kärpästen herrassa. On toivoa ja teknologiaa edustava merkkituli, jota pojat yrittävät ylläpitää ohikulkevien laivojen houkuttelemiseksi. On myös mielikuvituksen tuotetta oleva peto, jonka pelko ajaa pojat yhä epätoivoisempiin tekoihin. Keskushenkilöt voi nähdä demokratian, tieteen ja väkivaltaisen diktatuurin arkkityyppisinä edustajina.
Suomennoksen takakansi väittää tapahtumien sijoittuvan toiseen maailmansotaan, mutta itse tulkitsin tapahtumien taustalla vaikuttavan konfliktin länsi- ja itäblokkien väliseksi kolmanneksi maailmansodaksi. Tarinassahan puhutaan esimerkiksi suihkukoneista, jotka toisen maailmansodan aikaan olivat hyvin harvinaisia. Tarkalla ajankohdalla ja miljööllä ei toisaalta liene suurempaa merkitystä, ja Golding jättää taustatarinan tahallisen epäselväksi. Juonen alussa pojat heitetään suoraan tapahtumien keskelle ilman suurempia selityksiä. Kirja sijoittuu vain ja ainoastaan yhdelle saarelle, mikä on erittäin hyvä rakenteellinen ratkaisu.
Tehokkaasta alusta huolimatta minulla oli kirjan puolivälissä hiukan vaikeuksia päästä eteenpäin. Näin jälkeenpäin en kuitenkaan osaa sanoa, mikä kirjassa mättää vai mättääkö mikään. Ainakaan en keksi mitään tiettyä asiaa, jota lähtisin muuttamaan. Kirjan loppu oli jälleen mukaansatempaava ja ahmin viimeisen kolmanneksen taukoja pitämättä. Tarinaa voi pitää suoranaisena parodiana ”pääkallosaaren vangit” -tyyppisestä poikakirjallisuudesta.
Tämähän kuuluu myös dystopiakirjallisuuden klassikoihin yhdessä George Orwellin 1984:n, Ray Bradburyn Fahrenheit 451:n ja Aldous Huxleyn Uljaan uuden maailman kanssa. Ei liene sattumaa, että Huxleyn opusta lukuun ottamatta mainitut kirjat ilmestyivät kylmän sodan alkuvuosina. Itse nostaisin Kärpästen herran edellä mainitun dystopianelikon ylivoimaisesti parhaaksi teokseksi. Se ei ole satiirissaan yhtä päällekäyvä eikä yhteiskunnallisessa sanomassaan yhtä saarnaava. Orwellin, Bradburyn ja Huxleyn teoksia vaivaa myös se, että niiden tarinalliset ainekset ovat oikeastaan vain tekosyy miljöön esittelylle.
Goldingilla sen sijaan on kunnollinen juoni, joka kuljettaa romaania hyvin taloudellisesti eteenpäin ja jossa paikoin on jopa ennalta-arvaamattomuutta. Teemoja käsitellään monesta näkökulmasta sen sijaan että sanomaa tungettaisiin lukijan kurkusta alas. Ja ehkä tärkeimpänä: Kärpästen herra osoittaa aitoa mielenkiintoa hahmojensa psykologiaa ja näiden luonteen kehitystä kohtaan.
Kirjan luettuani innostuin hakemaan netistä lisätietoja. Yllätyin siitä, miten vahvasti ihmiset keskittyvät vääntämään siitä, onko Kärpästen herra uskottava kuvaus siitä, mitä autiolle saarelle joutuneet pojat oikeasti tekisivät. Sillähän ei pitäisi olla mitään väliä, kunhan kirja on oman sisäisen logiikkansa puitteissa järkevä.
Vladimir Nabokov: Lolita (1955)
Kohukirjallisuuden klassikko, joka kiistatta olikin varsin mieleenpainuva ja perverssillä tavalla mukaansatempaava opus. Luin kirjan suomeksi, ja luulen, että sen ilmaisun rikkaudesta olisi ehkä saanut enemmän irti alkukielellä. Toisaalta suomennoskaan ei missään kohtaa särähtänyt, ja Humbert Humbertin ylätyylinen kaunopuhe pistää paikoitellen ihan hymyilemään. Hämmentävällä salanimellä esiintyvä kertoja onkin kaikessa paradoksaalisuudessaan huomattavasti nimihenkilöä kiinnostavampi henkilöhahmo, yleissivistyksellään briljeeraava ylimielinen mulkku, joka ei missään vaiheessa tiedosta omaa paskamaisuuttaan vaan näkee itsensä olosuhteiden uhrina ja arjen sankarina.
Kiinnostava on myös kirjan kehystarina, jossa Humbert Humbertin vuodatus esitetään oikeudelle esitettynä tunnustuksena ja puolustuspuheena. Mielestäni tätä puolta olisi voinut kehittää vielä pitemmällekin esimerkiksi niin, että kirjassa olisi nostettu esiin ja siteerattu sellaisinaan erilaisia oikeudessa esitettyjä todistusaineistoja – päiväkirjoja, kirjeitä, silminnäköijöiden lausuntoja ja niin edelleen.
