Kirjoitetut vastaukset
-
Artikkelit
-
Noniin, pääsin kokeilemaan tätä menetelmää vihdoin ihan tositoimissa. Käytännössä totesin, että tuollaisesta arvostelusta voi helposti olla jopa puolet tekstistä pelkkää ilmaa, ja tiivistämällä turhia adjektiiveja, adverbejä ja täytesanoja siitä saa sukkelaan huomattavasti sujuvamman kokonaisuuden.
Eli toimii kuten luvattiinkin.
Tuossa voi olla takana sellainenkin, että dementoituessa ihmisen impulssikontrolli heikkenee ja “vieraiden” ihmisten ilmestyminen kotiin voi provosoida rajustikin. Mene ja tiedä. Vähän ihmeellistä kuitenkin jos eivät edes ole vaimoon yrittäneet olla yhteydessä jos tämä on vanhaa isää hoitanut.
Gene Hackman oli hieno ja karismaattinen näyttelijä, mukana monessa erinomaisessa elokuvassa vuosien varrella.
Hackmanin pariskunnan kohdalla iski ainakin henkilökohtaisesti hermoon hämmästyttävä ja lähes päivittäin muuttuva roskamedian spekulointi ja teoretisointi siitä kuolemasta. Alussa vihjailtiin jostain häkämyrkytyksestä, kaksoisitsemurhasta ja ties mistä. Sitten alettiin puhua Genen saaneen kohtauksen ja emännän varmaankin kaatuneen lääkekaapilla ja lyöneen päänsä kuolettavasti. Ilmeisesti lopullinen totuus kuitenkin on, että eläkeläispariskunta lähti samoilla kalkkiviivoilla ihan luonnollisista syistä, eikä tapaukseen sittenkään liity mitään erikoista. Vanha pariskunta vain viihtyi sen verran hyvin keskenään, ettei siinä kenenkään ulkopuolisen tarvinnut käydä välillä vointia tarkastamassa.
Olispa reaalipolitiikka noinkin yksinkertaista.
Tämä Euroopan sotku alkoi jo 90-luvulla kun kylmä sota loppui ja kaikenlainen oma maanpuolustus pantiin jotain Suomen kaltaisia reunavaltioita lukuun ottamatta leikkuriin. Käytännössä Euroopan puolustus on ollut niistä ajoista Naton ja ennen kaikkea jenkkien harteilla, ja Amerikassa tällaista menoa ei ole katsottu kyllä koskaan kovin hyvällä. Tästä aiheesta on väännetty jo vuosikaupalla ennen Trumpin tuloakaan.
Sitten EU päätti mennä täysin sivullisena mukaan tuohon entisten sosialistimaiden väliseen nahinaan. Tällä hetkellä Ukrainan armeijalla ei ole mitään palaa alkaa valtaamaan niitä alueitaan takaisin. Tuo onnistuisi ehkä siinä tapauksessa että Venäjä valtiona yhtäkkiä romahtaisi tai länsimaat lähettäisivät omia joukkojaan sinne taistelemaan ja eskaloisivat homman Naton ja Venäjän väliseksi suursodaksi. Euroopallahan ei ole mitään omia armeijoita, joten tuo lankeaisi jenkeille. Mitään eurooppalaista armeijaa ei välttämättä nähtäisi vielä vuosikymmeniin vaikka kouluttaminen ja aseistaminen aloitettaisiin nyt heti.
Tämä tilanne on muuten täsmälleen sama kuin ensimmäisen maailmansodan alussa, jossa yksi maailman sotilaallisesti voimakkaimmista valtioista (Saksa) roikkui mukana sotilaallisesti surkean Itävalta-Unkarin suojelijana. Sitten kahdesta jälkimmäinen meni sekaantumaan kaiken maailman slaavilaisten pikkuvaltioiden asioihin, veti Saksan mukaan sotaan, käynnisti diplomaattisen ketjureaktion ja seuraavaksi olikin koko Eurooppa liekeissä.
Ymmärrät varmaan miksi Trumpilla tai jenkeillä yleensäkin on halut Ukrainaan ja Euroopan johtajien sapelinkalisteluihin aika jäissä tällä hetkellä. Ukraina ei ole Nato- tai EU-maa, eikä jenkeillä ole muutenkaan mitään merkittäviä sitoumuksia niille nurkille. Tuo mineraalisopimus olisi samalla yksi askel siihenkin suuntaan. Sama juttu noiden Nato-joukkojen vetämisen ja Putinin mielistelyn kanssa: amerikkalaisilla on nyt kova halu päästä irti tästä tilanteesta ja neuvotella rauhaa Putinin kanssan ennen kuin homma alkaa eskaloitua ja mennään taas tätä tuttua tietä.
Trumpilla on paljonkin henkilökohtaista kaunaa eurooppalaisia päättäjiä kohtaan muutenkin. Muistat varmaan silloin ensimmäisellä kaudella kun Trump vielä koitti sovinnollisesti puhua näistä asioista ja porukka lähinnä vittuili päin naamaa, pyöritteli silmiään, eikä lopulta homma edennyt ollenkaan. Jenkkien pressanvaaleissa eurooppalaiset poliitikot myös Suomesta vielä lähettivät erikseen omat tukijoukkonsa käymään Trumpin vastaista kampanjaa, mikä kaiken lisäksi rikkoi paikallisia vaalilakeja aika törkeällä tavalla. Trumpin aggressiivinen suhtautuminen edesvastuuttomiin EU-perseilijöihin ei siis tule mistään ihan tyhjästä, vaan nämäkin suhteet on henkilökohtaisella tasolla ihan rikkomalla rikottu meikäläisten toheloiden idioottien toimesta.
En usko tämän vuodatuksen mitenkään vaikuttavan mihinkään, mutta eipä sitten voi jatkossa valittaa, etteikö tästäkin olisi joku joskus jotain sanonut.
Suoraan sanottuna oksettaa tämä nykyajan ihmisten sotahulluus ja militarismikiima. Silloin muutama vuosi sitten kun tuo Ukraina oli vielä uusi juttu, tietty maanpuolustustietoisuuden ja -motivaation yleinen lisääntyminen oli ihan tervettä ja ymmärrettävääkin, mutta nykyään porukka on jo suunnilleen julistamassa totaalista sotaa ja marssimassa Uralille tämän asian takia. Koko Ukraina oli mun mielestä muutenkin vähän sama kuin jotkut hövelit ihmiset “auttaa” villieläinten poikasia luonnossa ja sitten ne kuolee. Ukrainan kohdalla on jo miljoonia ihmisiä arviolta kuollut, silpoutunut tai pakolaisina ympäri Eurooppaa, suhteet on jo Amerikkaankin menty tuhrimaan, ja rahaa on tähän poltettu palanut satoja miljardeja, vaikka koko jutulla ei alun alkaenkaan ollut mitään tekemistä meikäläisten kanssa, ja Ukrainan armeija on nyt jo kuitenkin romahduspisteessä. Viimeisimpänä on nyt sitten tämä esiin noussut ihme verenhimo ja sotahulluus. Tiedä vaikka tästä oikeasti saataisiin joku ydinsota vielä käynnistettyä.
Jos pahin mahdollinen tapahtuu, niin itse ainakin taidan ryhtyä käpykaartilaiseksi, menen vankilaan tai vaikka teloituskomppanian eteen. En todellakaan ala näitä pösilöpoliitikkojen ja sotahullujen sotapelejä pelaamaan tai edistämään. Jos veren näkeminen ja ihmisten tappaminen tuottaa jotain erityisen pervoa nautintoa tai jonkun kehitysmaan kohtalo on niin lähellä sydäntä, suosittelen ihan menemään itse sinne paikan päälle näyttämään miten tosimies sotii.
Adam and the Ants – Feed me to the lions
Meidän aikamme pysähtyneisyyden keskellä tuntuu raikkaalta katsella ja kuunnella vähän Adam Antin häröilyä kasarilta. Adam Ant oli vähän sellainen kaveri, joka keksii jatkuvasti kaikenlaisia luovia ja omaperäisiä tempauksia ihan vain jo huomioarvonkin vuoksi. Yleisesti ottaen veikkonen taidetaan tuntea paremmin mielenkiintoisesta tyylitajustaan kuin musiikistaan, mutta ainakin henkilökohtaisesti olen aina löytänyt iloa niistä häröistä biiseistä, missä menee parhaimmillaan hilpeästi sekaisin kaksi tai kolmekin rumpalia, jotain cabaret- ja merimiesmusiikkia ja uuden aallon punkkia. Ei Adam Antin kikkailu nyt ehkä taiteellisesti niin korkeatasoista ole, mutta luovana viihteenä vähintäänkin mielenkiintoista. 😀
Viimeiset päivät on tullut iloittua Junji Iton kauhusarjakuvien loistavuudesta. Ito on yksi tämän hetken kuumista kauhusarjakuvan mestareista, ja miehen teoksia on julkaistu paljon erilaisina kokoelmina lännessäkin. Onneksi Suomen kirjastojärjestelmä on nykyisin sen verran kehittynyt ja laatutietoinen, että näitä enkkukäännöksiä on suhteellisen laajasti saatavilla maakunnissakin. Vihdoinkin kunnon viihdettä eikä tätä samaa mielikuvituksetonta harmaata pysähtyneisyyttä.
Sakari Kallio & Hannu Lauerma: Hypnoosi ja suggestio lääketieteessä ja psykologiassa
Monista aiheesta lukemistani kirjoista se kaikkein mielenkiintoisin, ehkä juuri syystä että tähän oli koottu muita enemmän alan historiaa, triviatietoa ja kaikenlaisia hämmentäviä tositarinoita hypnoosin ja suggestioiden käytöstä.
Mielenkiintoisin tarina liittyy itsensä Hitlerin siinä vuosien 1918-1919 tietämillä saamaan hypnoosihoitoon saksalaisessa sairaalassa, jossa tämä oli sota-aikojen oireitaan parantelemassa. Hitlerhän omien sanojensa mukaan kuulikin sodan loppumisesta nimenomaan ollessaan sairaalassa. Natsien noustua valtaan Hitlerin potilastiedot takavarikoitiin ja hävitettiin, ja tätä hoitanut lääkäri teki myöhemmin itsemurhan. Mainitun lääkärin avustaja kuitenkin pakeni länteen ja paljasti tietonsa, jotain yksityiskohtia oli ilmeisesti vuotanut jo aiemmin eri välikäsien kautta.
Tarina kuuluu, että sairaalassa oli hoidettavana Hitleriksi oletettu diagnosoitu psykopaatti, jota hypnoosia suorittanut lääkäri pyrki motivoimaan vetoamalla tämän patologiseen vallanhimoon ja ylemmyydentunteeseen. Nykyisin tällaista pidetään erittäin epäeettisenä toimintana, mutta tuolloin ei asiaa juuri ajateltu sen pidemmälle. Erään teorian mukaan tämän hoidon sivuvaikutuksena korpraali Hitlerin megalomania sai lähinnä entistäkin enemmän kierroksia, ja loputhan me jo tiedämmekin.
Tulipa tämän päivän ajan ruodittua mielessä edesmenneen David Lynchin elämää ja tekoja. Lynch oli kyllä ehta taiteilija henkeen ja vereen, mieshän harrasti elokuviensa ohella myös kuvataiteita ja levytti musiikkiakin. Viimeisistä voin erityisesti suositella Lynchin ja Badalamentin kokeellista jazz-orkesteri Thought Gangia, jonka musiikkia kuultiin pieninä pätkinä miehen projektien taustalla aina Twin Peaksin päivistä lähtien, vaikka ainoaksi jäänyt albumi julkaistiinkin vasta 2018.
Lynchin poikkeuksellista uraa ja elämää pohtiessa on tullut samalla valitettavasti reflektoitua tätä nykypäivän kulttuurin valitettavaa stagnatoitunutta tilaa. Jostain syystä kaiken pitää nykyisin olla niin kauhean turvallista ja riskitöntä: kaikkien isompien Hollywood-leffojen täytyy olla aina jatko-osia, remakeja tai osa jotain suurempaa franchisea, ym. Sitten on tämä tyhmä nostalgiavillitys; ihmiset suhtautuvat romantisoituun menneisyyteen välillä todella pakkomielteisesti. Jopa suurin osa progebändeistä soittaa täsmälleen samasta muotista tulevaa musiikkia, harva koettaa edes tuollaisessa luovaksi ja fiksuksi markkinoidussa genressä tehdä mitään oikeasti räväyttävää uutta ja mielenkiintoista. Jne, jne…
Tahtoo sanoa, että David Lynchin kaltaiset oikeasti luovat ja ennakkoluulottomat persoonallisuudet ovat äärimmäisen arvokkaita olemassa, vaikka heille ei aina arvoa osatakaan antaa. Harva meidän aikanamme yltää taiteilijana missään mielessä David Lynchin kaltaisen miehen tasolle.
Selailin äsken uutisia ja huomasin, että vanha kunnon David Lynch on mennyt kuolemaan. Ymmärsin miehen aiemmista puheista, että ura alkoi jo olla taputeltu, mutten oikeasti ajatellut ihan näin kirjaimellisesti. Kevyet mullat nyt kuitenkin mestarille!
Ja kiitos Twin Peaksistä.
Elaine Sheehan: Itsehypnoosi
Varsin raflaavalla nimellä ja hippikustantamon kautta julkaistu teos paljastuikin melkoisen käyttökelpoiseksi oppaaksi. Itsehypnoosi on varsin kiehtova hypnoosin alalaji, jossa suggestiosta huolehditaankin itse erillisen terapeutin sijaan. Luonnollisesti itse tehtynä hypnoosin teho on kertaluokkaa heikompi, mutta vaikutus on rentoutumisen ja stressinlievityksen suhteen oikein tehtynä erinomainen. Olen tähän tarkoitukseen näitä menetelmiä käyttänytkin hyvällä menestyksellä jo muutaman viikon ajan.
Antauduinpa äsken Genesiksen kirotun kaupallisemman vaiheen viimeisen hyvän levyn eli ysärillä grungen klassikoiden kanssa listasijoituksista kilpailleen We Can’t Dancen pauloihin… ja lopputulos paljastuikin oikeasti hämmästyttävän onnistuneeksi kaikenlaiset ennakko-odotukset huomioon ottaen. Tuotanto on tuolla levyllä harvinaisen hienoa kuultavaa, kappaleissa on mukavaa ilmavuutta ja Phil Collinskin oli ysärillä elämänsä kovimmassa lauluvireessä.
Tämä kyseinen kaupallisille televisiosaarnaajille ilkkuva biisi on kuin kaunis muisto kaukaiselta, nykymenoon tottuneelle sukupolvelle täysin vieraalta ja käsittämättömältä ajalta. Lyriikoita kuunnellessa ei uskoisi kyseessä olleen aikansa suosituimman pop-ilmiön hittisingle, sen verran kyynistä tekstiä tuossa ladotaan. Otetaan vaikka esimerkiksi kohta
I believe in the family
With my ever-loving wife beside me
But she don’t know about my girlfriend
Or the man I met last nightAuts. Jotenkin tuntuu haikealta lukea, miten aikoinaan pilkan kohteet itse eivät nostaneet mainittavaa kohua tai vihakampanjaa, vaan olivat lähinnä kohtelustaan ylpeitä ja nauroivat mukana. Olispa nykyään vielä näin lunkia meininkiä.
Olli-Pekka Vainio & Katleena Kortesuo: Diktaattorin käsikirja (2013)
Hauska pikku kirjanen kaikille maailmanvallasta haikaileville tulevaisuuden diktaattoreille. Kirjoitustyyli tässä on erittäin sarkastinen, mutta itse sisältö tarjoaa juuri sen mitä lupaakin, eli välineet ja ohjeet tyhmien massojen huijaamiseen ja kontrolliin. Menetelmien esittelyä syvennetään runsain konkreettisin esimerkein meiltä ja maailmalta. Tätä lukiessa nyt viimeistään alkaa nopeasti huomaamaan median, keljujen korporaatioiden ja poliitikkojen metkuja, sekä kuinka pihalla ihmiset oikeasti ovatkaan tästä maailman menosta. Tämä lienee hassunhauskan anarkistisen kirjan perimmäinen tarkoituskin.
Mikään menetelmä tuskin on massojen yhtenäisyyden hajottamisen kannalta tehokkaampi kuin diversiteetti. Monikulttuurin lisääminen nimittäin ei tyypillisesti tee ihmisestä sateenkaaren väreissä paistattelevaa kosmopoliittista hipsteriä vaan kuoreensa vetäytyvän pelokkaan kilpikonnan. Siksi tehokkain tapa ehkäistä kurjien hallintoalamaisten järjestelmällistä vastarintaa on vakuuttaa nämä monimuotoisuuden siunauksellisuudesta ja sekoittaa yhteisöt monikulttuurilla. Näin toimittiin mm. Kiinassa kommunistisen puolueen valmistautuessa demokraattisen Hongkongin liittämiseen emämaan yksipuoluejärjestelmään joitakin vuosia sitten.
Ja muuta vastaavaa…
Käytinpä tuossa itsekin vähän aikaani yhden vanhan pirulaisen läpäisemiseen: Playstation ykkösen Tombin peittoamiseen ei ole ikinä aiemmin kärsivällisyys riittänyt. Monet kerrat olin pelannut tuon hauskan demon läpi ja haaveillut koko pelin läpijuoksusta. Muistan ensimmäisen kerran koettaneeni tuota jo kouluvuosina, ja päässeeni vain vähän sitä alkua pidemmälle ennen lopullista jämähtämistäni siihen “yhteen” kohtaan.
OIkeastaan Tombi paljastuikin tosi lyhkäiseksi 2D-pomppupeliksi Castlevania-aineksilla höystettynä. Erilaisia paikkoja tuossa on vain kourallinen, mutta niiden välillä sahataan jatkuvasti sitä mukaa kun pelaajalle avautuu uusia ominaisuuksia ja ovia. Tympeänä puolena kaikki tuossa pelissä tuntuu niin kauhean kryptiseltä, kuin sitä olisi menty pitkittämään tarkoituksella panemalla pelaaja arvailemaan mitä löytyy ja mistäkin ja missä järjestyksessä. Itse pelin läpäisee helposti parissa tunnissa jos tietää mitä tekee.
Vekkuli satukirjamainen audiovisuaalinen toteutus on aina ollut Tombissa omaan mieleeni. Yksinkertaisena juonena seitsemän porsasta on mennyt panemaan satumaailman asiat mullin mallin, ja pelaajan on saatava siat takaisin säkkiin ihan kirjaimellisesti. Viimeinen pomo on rahasta voimaa saava ahne pääsika. Itse tulkitsen viimeisen tekijöiden hienoiseksi piikiksi silloisen pelialan kaupallistumiselle ja korporatismille. Tombi itse oli siis muutaman alan kovan veteraanin perustaman pienstudion tekele.
Hauska peli, joskin hyvin epätäydellinen. Innostaa ainakin pelaamaan lisää näitä vanhoja kesken jääneitä herkkuja.
