Kirjoitetut vastaukset
-
Artikkelit
-
Aqua – Barbie Girl
Vanha klassikko. Ja klassikothan tyypillisesti ovat klassikoita ihan syystä.
Tämän kuunteluun inspiroi luettuani jostain somesta miten ihmiset nyt sen Barbie-leffan tiimoilta palasivat tämän pariin ja huomasivat sen “järkyttävät” ja “sopimattomat” sanoitukset, enter tyrmistymiset ja moraaliulina. Koska nykyajan nynnyily, massapsykoosi, pikkulapsiksi vajonneet aikuiset ihmiset ja yleinen ilkeily vituttaa muutenkin, niin tämän pahan mielen kappaleen kuunteleminen tuottaa erityistä mielihyvää just nyt.
Tavallaan tästä tulee mieleen vanhat hyvät ajat ennen mitään somea tai sitä hermoja riipivää paskapolitiikkaa joka paikassa. Mun mielestä moni asia olisi paremmin jos maailma olisi vaan jämähtänyt jonnekin ysärivuosien lopulle ennen mitään digiä kun ihmisillä vielä oli ihan oikeaakin elämää.
Jos muuten survival horror kiinnostaa, niin snesillä on sellainen genreklassiko kuin Clock Tower, jota ei taidettu lännessä julkaista ollenkaan. Tämä on giallo-leffoista ja erityisesti Dario Argenton teoksista ammentavaa kauhua, missä pelataan jonkinlaisen tyttökoulun oppilaalla, jota sitten surrealistinen saksimurhaaja jahtaa. Tässä oli muistaakseni lukuisia erilaisia lopetuksia sen mukaan minkälaisia valintoja pelatessaan tekee ja pystyykö pelastamaan muita tyttökoulun oppilaita ja ystäviään murhaajalta.
Mulla on Clock Tower kolmonen pleikka kakkosella, mitä en ole koskaan jaksanut pelata läpi, mutta ykkönen on rautaa.
Viime keskiviikosta tähän hetkeen tullut luettua 21 romaania, ja vielä kokonainen viikko jäljellä hyvää aikaa.
Näistä toistaiseksi päräyttävimmät ovat olleet:
Louis-Ferdinan Céline: Niin kauas kuin yötä riittää
Guy de Maupassant: Bel-Ami
Emile Zola: Kivihiilenkaivajat
Honoré de Balzac: Ukko Goriot
Honoré de Balzac: Gobseck
Emile Zola: NanaNäistä ensimmäinen on oikeasti kirjoitettu vasta ensimmäisen maailmansodan jälkeen, mutta klassikko mikä klassikko. Niin kauas kuin yötä riittää on mustaa huumoria rehottava pessimistisen misantroopin ja kyynisen nihilistin omaelämänkerta, eli vähän kuin sofistikoituneempi näkemys mielensäpahoittajasta. Kirjoittajan näkökulmasta koko maailma on yhtä groteskia farssia: enemmistö ihmisiä on pelkästään pösilöitä ja rumiluksia, poliitikot rikollisia ja upseerit raakkuvat isänmaasta sotaan kyllästyneille rivimiehille, jotka vain odottavat tilaisuutta hypätä miinaan tai saada antautua viholliselle. Huvittavana triviana tätä mustan komedian helmeä ei ilmeisesti oltu tarkoitettu humoristiseksi, vaan kirjailija oli näkemyksineen vakavissaan ja loukkaantui saamastaan leimasta.
Emile Zolan Kivihiilenkaivajat on selvästi toiminut suurena innoittajana myöhemmälle sosialistiselle kirjallisuudelle ja elokuville. Tämä romaani on kantaa ottava naturalistinen näkemys lähes orjan asemassa elävistä työläisistä sekä näitä riistävistä rikkaista porvareista. Tietysti mukana on myös vallankumouksen aate sekä asemaansa kyllästyneiden kyöhien lakko ja kapina kaikkine jälkiseuraamuksineen. Oikeassa elämässä Zolan romaani täytti tehtävänsä, ja kaivostyöläisten kurjaan asemaan alettiin tehdä parannuksia.
Loput mainituista kuvastavatkin sitten rintamalinjan toistapuolta, eli porvarillista kulttuuria ja rahan mahtia. Bel-Ami on tarina “kauniina ystävänä” tunnetusta nuoresta toimittajasta, joka alkaa käyttää asemaansa häikäilemättä hyväkseen ja nousta yhteiskunnan hierarkiassa tyhjätaskusta eliitin jäseneksi vietellen naisia, pettäen kaikkia ja käyttäen kontaktejaan rikkaiden miesten uhkailemiseen ja tuhoamiseen. Kirkkoon sijoittuva finaali toi mieleen ensimmäisen Kummisedän. Valheen ja petoksen tapahtumapaikkana on tietysti rakkauden kaupunki, Pariisi.
Gobseck ja Ukko Goriot ovat Balzacin isyyttä ja rahaa käsitteleviä keskeisiä teoksia. Ukko Goriot on rikas ja hyväntahtoinen isä, joka tulee lopulta omien lastensa nylkemäksi ja hyväksikäyttämäksi, Gobseckin nimihenkilö on ihmisiä surutta nylkevä koronkiskuri, jonka saaliiksi yksi Goriotin tyttäristä perheineen päätyy. Balzac oli muuten kova jätkä, mieshän kirjoitti elämänsä aikana ihan lonkalta enemmän kuin moni muu kirjailija yhteensä, mm. 91-osaisen kirjasarjan missä oli oma johdanmukainen sisäinen maailmansa hahmoineen päivineen, ja johon nämäkin mainitut teokset kuuluvat.
Leijonakuningas, se aito ja alkuperäinen.
Tätä uudelleenkatsoessa tulin ajatelleeksi, miten antoisaa on lukea ja keskustella ihmisten kanssa näistä vanhoista klassikoista, koska animaatiot erityisesti on niin täynnä kaikkia pieniä yksityiskohtia ja viittauksia, mitä ei välttämättä osaa itsekään aina ajatella.
Otetaan nyt esimerkiksi se Scarin laulu, johon on koottu suunnilleen kaikki maailman viittaukset pahuuteen ja kuolemaan: ensimmäinen kolmannes tapahtuu pimeässä manalassa, toinen kolmannes viittaa Kolmanteen valtakuntaan, ja viimeinen sisältää viittauksia Helvettiin ja pimeyteen. Nämä kaikki siis yhdessä ainoassa parin minuutin kohtauksessa.
Ei nykyään tällaisia enää tehdä. Siitä Disneyn remakestakin oli kaikki nuo mainitut jätetty pois.
Kiitos suosituksesta, pitää kyllä lukaista tässä joskus kunhan saan käsiini. Kiitos myös leffatriviasta, kuulostaa tosi mielenkiintoiselta tapaukselta.
Ikinä en ole alkuperäistä Frankensteinia lukenut, vaikka olisi pitänyt. Meillä oli se joskus ihan paikallisessa kirjastossa, mutta kuten kaikki muutkin laadukkaat ja suositut kirjat, myös se poistettiin valikoimasta taannoisen puhdistuksen myötä. Muistan lukeneeni että Mary Shelley sai inspiraation aikansa vangeilla tehdyistä julmista kokeista, ja erityisesti sellaisista missä sähköä johdettiin eläviin/kuolleisiin ruumiisiin show-mielessä ja maksava yleisö sai pällistellä sitä sätkivää reaktiota mikä siitä tuli. Aika raakalaismaista menoa ollut.
Itsellä on seuraavat pari viikkoa lomaa, minkä ajan päätin omistaa “Belle epoquelle” ja ranskalaiselle kirjallisuudelle. Otin varaslähdön viikonloppuna lukemalla Honore de Balzacin Bette-serkun, Gustave Flaubertin Madame Bovaryn sekä ihan välipalaksi Dimitri Furmanovin propagandaklassikko Tshapajevin, josta vuonna 1934 ilmestyneen legendaarisen filmatisoinnin arvostelin joskus aikoinaan.
Noista ranskalaisista ei voi muuta sanoa, kuin että ajan ihmiset selvästi rakastivat leikitellä kaikenlaisilla ihme konteksteilla. Tyypillisesti jos tarina esimerkiksi kertoo maitoa ostavasta mummosta, niin siinä on pakko olla sivukaupalla selitystä Napoleonin jälkeisistä yhteiskunnallisista suuntaviivoista, mummon omasta suvusta ja lapsuudesta, päivän säästä ja vaikka mistä. Itse tykkään just tällaisesta tekstistä, olipa sitten kyse vaikka fiktiosta, elokuva-arvostelusta tai muusta asiakirjoituksesta, missä sitä sanomaa syvennetään oikein kunnolla avaamalla kontekstia.
Honore de Balzac työskenteli aikoinaan toimittajana ja jonkinlaisena epäonnistuneena keinottelijana, joten miehen kuvaus vanhan aristokraattisen ja nousevan porvarillisen kulttuurin välimaastossa elävästä 1800-luvun ranskalaisesta yhteiskunnasta on todella tarkkaa jälkeä. Tuon kirjan alussa Balzac esimerkiksi kuvailee kuinka Napoleonin vanavedessä maan johtoon nousi kaikenlaisia pyrkyreitä ja uusi sukuja, jotka restauraatiossa ajettiin henkipattoina ja sotasyyllisinä tiehensä. Kun Bourbonit vastaavasti syrjäytettiin, otti uusi dynastia vanhat bonapartistit takaisin siipiensä suojiin ja vallan kahvaan.
(Balzacin itsensä kuoleman jälkeen Ludvig Napoleonin, sen alkuperäisen veljenpojan, onnistuikin helposti sitten kaapata valta ja perustaa uusi keisarikunta.)
Aina oppii uutta.
Gustav Flaubert on vähän kuin ranskalainen vastine Dostojevskille, tiettävästi venäläisten ja ranskalaisten klassikoiden välillä olikin aikoinaan paljon keskenään vaihdettuja vaikutteita, kiitos ranskan aseman suurena sivistyskielenä. Madame Bovary on tarina rikkaan porvarisrouvan onnettomasta avioliitosta, painottaen erityisesti päähenkilön psykologista puolta. Hyvin simppeli kirja, mutta mestarillisesti kirjoitettu.
Tshapajev taas on juuri sellaista paatosta, mitä tällaiselta kirjalta voikin odottaa, tämä on ehkä hengeltään lähimpänä jotain Sergei Eisensteinin alkupään leffoja. Tshapajev on kansanomainen hahmo ja kaikenlaisia päät pilvissä leijalevia byrokraatteja vihaava sisällissodan sankari, arojen urho, taistelutantereila kotkan lailla kiitävä ori ja vallankumouksen viuhahtava sapeli, joka silkan päättäväisyytensä sekä tahtonsa voimalla panee asioihin vauhtia ja selittää monimutkaisemmatkin manööverinsä karttojen ja kirjasivistyksen sijaan kyökin ämpäristä kaivamillaan perunoilla.
Neuvostoliitossa Tshapajeviin kuuleman mukaan suhtauduttiin tavallisen kansan keskuudessa enemmän kyynisesti kuin mitenkään ihastellen, etenkin toisen maailmansodan ja muiden sisällissotaa seuranneiden keskeisten tapahtumien jäljiltä. Joku 20-luvun alun kähinä ei enää kylmän sodan aikaan oikein ollut enää kovinkaan ajankohtaista juttua.
Cormac MacCarthy: Veren ääriin, eli Lännen punainen ilta
Hiljattain kuolleen Cormac MacCarthyn ehkä legendaarisin romaani. En tiennyt tästä mitään muuta ennen kuin aloin lukemaan yhden kirjasivistyksestä vähän paremmin perillä olevan kaverin suosituksesta. Ja onhan se kova.
Veren ääriin on tarina amerikkalaisesta sielunmaisemasta ja villistä lännestä. Tyyli on vähän sellainen unimainen, missä toisinaan vallitsee rauhallinen villin lännen tunnelma, pappi, tuomari, sotilaita ja muita länkkärihahmoja hevosten selässä matkaavat tähtien loistaessa taivaalla, kitara soi ja kojootit ulvovat… sitten äärimmäinen väkivalta räjähtää, ja gorea ja verta riittää. Kaikki muotoiltu siten, että homma on kuin unesta, jossa vähän yliampuva meininki epämääräisine hahmoineen ja yksityiskohtineen ovat täysin itsestäänselvyyksiä ja normaaleja ilmiöitä.
Itse luin tämän vähän sillä silmällä, ettei väkivaltaa varsinaisesti oltukaan tarkoitettu pelkäksi shokkikeinoksi, vaan sillä oli ihan tarkoituksensa tietyn surrealistisen tunnelman korostamisessa. Tietty tässä vähän pohdiskellaan vielä pahuuden olemusta ja muuta vastaavaa: jos teodikea-ongelma esimerkiksi on tuttu, niin tässä käsitellään juuri sitä. Jos siis Jumala on hyvä, miksi tämä sallii äärimmäisen pahan maailmassa?
Tästähän taidettiin mainita joskus ihan alkuvaiheessa jossain ketjussa, että niiden vanhojen pisteytysten päivämääriä ei ole erikseen tallennettu mihinkään, ja ne on siksi vähän mitä sattuu.
Näköjään viikonloppuna kirjoittamani arvostelu odottaa edelleen julkaisuaan. Onko tuo vielä tulossakin vai lieneekö hävinnyt jonnekkin bittiavaruuteen? Mietin vain kun sohelsin niiden html-muotoilujen kanssa ja kun ei ole mitään ennakkokatselua mistä näkisi edes että toimiiko ne siinä vai meneekö koko juttu siinä sekaisin.
Respa nelonen on ainakin omasta mielestäni sarjan paras osa. Tuossa vaiheessa sarjaa alettiin uudistaa enemmän toimintapelien suuntaan, ja verrattuna niihin myöhempiin sarjan osiin tuo onnistuu vielä tasapainoilemaan uuden ja vanhan välillä ihan näppärästi. Itsellä on sama peli Gamecubella, ja mielestäni se onkin parhaimmillaan juuri siinä.
Onkos muuten saman firman Dino Crisis tuttu? Yhdellä kaverilla oli se joskus nuorempana, ja sitä pelattiin silloin ihan kusi sukassa, se on käytännössä siis Respaa mutta dinosauruksilla. Meillä oli käytössä se Pelimestarissa julkaistu koko aukeaman kokoinen kuvallinen läpipeluuohje, mutta taisi senkin kanssa jäädä kesken jossain aivan lopussa. Siinähän taisi olla vaan pari, kolme erilaista asetta ja panokset aina loppu, joten ihan finaalissa kun rupeaa tulemaan niitä järeämpiä liskoja se käy ihan mahdottomaksi.
Joskus vuosia myöhemmin huomasin kaupassa tolle Dino Crisisille jonkun surkuhupaisan jatko-osan, missä mennäänkin samat kuviot jossain avaruusaluksessa. 😀
testaan hyperlinkin laittoa
spurdo spärdeJokin tässä mättää, mutta mikä? Jostain syystä homma hajoaa jos siihen pistää sen “https”-alkuosan.
