Matineen kohdalla vois kyllä puhua jonkinlaisesta unohdetusta klassikosta. Tässä istuu sitten kaikki palaset jotenkin kohdilleen. Joe Dante selvästi fiilistelee omaa lapsuusaikaansa tässä ja onnistuneesti fiilisteleekin. Leffa sijoittuu siis Kuuban ohjuskriisin aikoihin ja kun ydinsodan kauhuja kuumottelevien kaupunkilaisten lähiteatteriin tulee elokuva jossa radioaktiivinen muurahaismies tekee tuhojaan, on siinä sulattelemista. Dante kiteyttää tässä kyllä niin pirun osuvasti tuon aikakauden amerikkalaisen ilmapiirin ja elokuvan. “Mant” -nimeä sopivasti kantava atomihirviö-tieteiskauhuelokuva on sekin itsessään jo aivan hulvaton. Ilo otetaan irti vanhan kauhuelokuvan kliseistä, mutta samalla koko juttu tuntuu myös todella vahvalta tribuutilta tuon ajan tekijöitä kohtaan. Päällimmäisenä tietysti John Goodmanin loistavasti esittämästä elokuvaohjaajasta tulee mieleen William Castle. Goodmanin hahmolla kun on myös tapana pelotella katsojiaan muutenkin kuin valkokankaan avulla. Mukana on täriseviä penkkejä, ilotulitteita ja ties mitä konnuuksia atomi-kuumotuksissaan olevan yleisön shokeeraamiseen. Goodmanin lisäksi ja oikeastaan enemmänkin elokuvan keskiössä on joukko varhaisteinejä, joiden kohellusta seurataan siinä samalla. Tavallaan hiukan synkempiäkin teemoja allaan pitävä leffa kuitenkin nojaa enemmän sellaiseen “ei huolta huomisesta” -tyyliseen fiilikseen, joka on luonnollista kun elokuvan keskiössä on nimenomaan lapset. Sekä yksi lapsenmielinen elokuvaohjaaja, joka tuntuukin olevan ainoa joka penskoja edelleen ymmärtää. Tässä jotenkin tuntuvalla tavalla kiteytyykin se ihmisen varhais teini-ikä, hetki vielä ennen kunnon angstia ja sitä kun asioista ihan tosissaan alkaa huolehtimaan. Tuohan on se ajanjakso joka tuntuukin jälkikäteen kaikista huolettomimmalta ihmisen elämässä ja usein nostalgiaa liittyy eniten tuohon ikään ja sen aikaisiin kokemuksiin. Joe Dantekin vääntää nostalgiamittarit oikein sataseen tässä itselleen ja tekee sen niin loisteliaasti, että elokuvasta tulee todella lämmin fiilis. Mukana on myös liuta Danten vakkarinäyttelijöitä. Dick Miller tietysti ensimmäisenä tulee mieleen, mutta myös muita löytyy.
++++
Loistava elokuva joka jää ihan suotta usein paitsioon kun puhutaan Danten elokuvista. Mun mielestä Joe Dante ja John Landis on kaks täntyylisen elokuvan mestaria. Matinee kannattaa aivan ehdottomasti katsoa!
Matineen kohdalla vois kyllä puhua jonkinlaisesta unohdetusta klassikosta. Tässä istuu sitten kaikki palaset jotenkin kohdilleen. Joe Dante selvästi fiilistelee omaa lapsuusaikaansa tässä ja onnistuneesti fiilisteleekin. Leffa sijoittuu siis Kuuban ohjuskriisin aikoihin ja kun ydinsodan kauhuja kuumottelevien kaupunkilaisten lähiteatteriin tulee elokuva jossa radioaktiivinen muurahaismies tekee tuhojaan, on siinä sulattelemista. Dante kiteyttää tässä kyllä niin pirun osuvasti tuon aikakauden amerikkalaisen ilmapiirin ja elokuvan. “Mant” -nimeä sopivasti kantava atomihirviö-tieteiskauhuelokuva on sekin itsessään jo aivan hulvaton. Ilo otetaan irti vanhan kauhuelokuvan kliseistä, mutta samalla koko juttu tuntuu myös todella vahvalta tribuutilta tuon ajan tekijöitä kohtaan. Päällimmäisenä tietysti John Goodmanin loistavasti esittämästä elokuvaohjaajasta tulee mieleen William Castle. Goodmanin hahmolla kun on myös tapana pelotella katsojiaan muutenkin kuin valkokankaan avulla. Mukana on täriseviä penkkejä, ilotulitteita ja ties mitä konnuuksia atomi-kuumotuksissaan olevan yleisön shokeeraamiseen. Goodmanin lisäksi ja oikeastaan enemmänkin elokuvan keskiössä on joukko varhaisteinejä, joiden kohellusta seurataan siinä samalla. Tavallaan hiukan synkempiäkin teemoja allaan pitävä leffa kuitenkin nojaa enemmän sellaiseen “ei huolta huomisesta” -tyyliseen fiilikseen, joka on luonnollista kun elokuvan keskiössä on nimenomaan lapset. Sekä yksi lapsenmielinen elokuvaohjaaja, joka tuntuukin olevan ainoa joka penskoja edelleen ymmärtää. Tässä jotenkin tuntuvalla tavalla kiteytyykin se ihmisen varhais teini-ikä, hetki vielä ennen kunnon angstia ja sitä kun asioista ihan tosissaan alkaa huolehtimaan. Tuohan on se ajanjakso joka tuntuukin jälkikäteen kaikista huolettomimmalta ihmisen elämässä ja usein nostalgiaa liittyy eniten tuohon ikään ja sen aikaisiin kokemuksiin. Joe Dantekin vääntää nostalgiamittarit oikein sataseen tässä itselleen ja tekee sen niin loisteliaasti, että elokuvasta tulee todella lämmin fiilis. Mukana on myös liuta Danten vakkarinäyttelijöitä. Dick Miller tietysti ensimmäisenä tulee mieleen, mutta myös muita löytyy.
++++
Loistava elokuva joka jää ihan suotta usein paitsioon kun puhutaan Danten elokuvista. Mun mielestä Joe Dante ja John Landis on kaks täntyylisen elokuvan mestaria. Matinee kannattaa aivan ehdottomasti katsoa!