Tandem, tandem. Kylmän sodan vuosina kaikesta oli länsi- ja itämainen versionsa – jopa Looney Tunesista. Nu pogodin eli Odotapas vain sai alkunsa rautaesiripun nurjemman puolen viranomaisten pantua merkille länsimaisen animaation ylivertaisuuden. Ainoan sallitun puolueen napamiesten mahtikäskystä Soyuzmultfilmin päättäjät määrättiinkin tuottamaan tutunoloista ajojahtikomediaa paikallismaustein. Ensimmäinen, rujompi versio suden ja jäniksen välisestä petosaalissuhteesta ei kuitenkaan läpäissyt sensuuria, joten työ jouduttiin aloittamaan alusta osittain uudella miehistöllä. Firman sisällä tuhoon tuomituksi miellettyä projektia kartettiin kuin kulkutautia.
Nu, pogodin uutta yritystä ohjaamaan värvätyn Vjatšeslav Kotjonotškinin ensimmäiseksi tehtäväksi tuli animaation ulkoasun muokkaaminen graffitimaisen raa’asta ja suodattamattomasta piirrosjäljestä värityskirjamaisempaan suuntaan. Kotjonotškin on kertonut keksineensä suurisilmäisen ja söpön jäniksen hahmon välittömästi toimeen tartuttuaan, suden hahmo taas tuotti tälle ongelmia. Inspiraation hahmoon mies on kertonut saaneensa eräästä lyhtypylvääseen nojaavasta, mahorkkaa imuttelevasta pitkätukkaisesta rakkarista, jonka tämä sattumalta näki kerran työpaikkansa ikkunasta. Sarjassa jänis edustaakin moraalisesti hyvää hahmoa, tätä jahtaava pimeiltä markkinoilta ostettuihin farkkuihin pukeutuva susi taas virallisen opin näkökulmasta huligaania ja pahantekijää.
Tietyistä pinnallisista yhtäläisyyksistä huolimatta Warnerin piirrettyjen kaltaisesta slapstickistä ei Nu, Pogodin kohdalla kuitenkaan ole laisinkaan kysymys. Neukkulaisen ajojahdin toiminnan keskiössä on ironian pilke silmäkulmassa kiiltäen aikansa ihmisten ajanvietto sekä muodikas kansankulttuuri: yritteliäs susi ajaa jänistä takaa niin sirkuksessa, aurinkorannalla, museossa kuin luistinradallakin saaden lopulta vain kuonoonsa. Jokaisen episodin taustalla soi tekohetkellä trendikästä musiikkia, kuten Vladimir Visotskia ja Alla Pugatšovaa. Jokainen jakso myös päättyy suden huutoon ”nu zajats, nu pogodi!” eli ”odotapas vain!”
Henkilökohtainen suosikkini sarjan episodeista rikkoo annettua kaavaa sijoittamalla tarinan Baba Jagan mökkiin. Tämä kyseinen episodi on hauska paitsi erilaisuudellaan, mutta myös arvaamattomuudellaan: episodissa nähdään taikuutta ja muodonmuutoksia, ja tarinan gagit ovatkin arkisen elämän sijasta ymmärtääkseni viittauksia erilaisiin satuihin ja kansantarinoihin – jakson lopussa iso paha susi muuttuukin karitsaksi. Paras yksittäinen punchline taas löytyy rakennustyömaalle sijoittuvasta episodista, jonka lopussa susi päätyy sairaalaan. Jäniksen ilmestyessä ovelle kukkakimpun kanssa susi käskeekin tätä painumaan tiehensä – huutaen heti perään vakiofraasinsa. Nu, pogodi onkin hauskimmillaan veistellessään ironista huumoria.
Koska animaatiotuotanto oli Neuvostoliitossa kallista ja tehotonta, venyi yksittäisten episodien julkaisukin kuukausista vuosiksi. Hahmot maailmoineen elivät aikansa mukana: 1990-luvulle sijoittuvissa episodeissa susikin on muuttunut vanhan ajan neukkulaisesta muotileijonasta poninhäntäpäiseksi uusrikkaaksi. Meidän päiviimme Nu, pogodia on tuotettu kaikkiaan 22 episodia, joista ensimmäiset 16 lasketaan sarjan kultakauteen kuuluviksi. Venäläisyleisön rakkautta suden ja jäniksen ajojahtia kohtaan ei sovikaan lainkaan vähättelemän: Nu, pogodin oheistuotteita näkee Suomessa asuvien emigranttienkin niskassa harva se päivä. Meikäläisittäin useimmat sarjan vitsit todennäköisesti menevät yli hilseen ihan jo kulttuurierojenkin vuoksi, mutta itse ainakin olen aina mieltänyt Nu, pogodin erittäin viehättäväksi piirretyksi.
